En todellakaan ollut liikunnallinen lapsi. Semmoinen pieni älykkönörtti, joka kulutti kaiken aikansa itsekseen leikkimiseen (oli pakko oppia siihen, kun olin ainoa lapsi), luontodokumenttien katsomiseen ja kirjojen ja sarjakuvien lukemiseen, karttojen selailuun (voi kyllä, ja tämä oli vieläpä todella intohimoista), TV-sarjoihin kuten Xenaan ja Sabrina teininoitaan ja tietokoneella kirjoittelin pitkiä tarinoita, joista piti tulla julkaistavia kirjoja. Keräilin myös hirveästi kaikenlaista, kuten eläinten kuvia, joita leikkelin lehdistä. Elävänä muistona siitä se, miten äiti suuttui kun olin leikannut Prinsessa Dianaa koskevaan artikkeliin reiän, koska sen toisella puolella oli kuva likaisesta lehmän persauksesta. Keräsin myös postimerkkejä, pullonkorkkeja, ulkomaan rahaa, Aku Ankka- ja Karvispokkareita, Spice Girls-kamaa, tarroja ja pieniä lelusarjoja. Kaikki tämä yllämainittu toiminta tapahtui ikävälillä 5-12v. Ekalla luokalla tuli tietokone, ja myöhemmin pleikkari, jolloin aikaa meni paljon pelaamiseen. Strategiapelejä lähinnä, mutta myös tasohyppelyjä. Olin kyllä sosiaalinen, mutta kovin tottunut myös yksin olemiseen. Se, mikä pienenä ei käynyt mielessäkään, oli liikunta. Satubaletit ja voimistelut oli jotenkin älyllisesti mun mielestä köyhiä, typerää touhua pomppia tai mennä kyykkyyn sen perusteella oliko sinun määrätty olevan omena vai banaani. Voi että, kun ois jo tuolloin löytänyt itselleni jonkin liikunnallisesti kehittävän lajin... Rytminen voimistelu on ehkä kadehdittavinta, mitä lapsi voi tehdä.
 |
| Harrastin ratsastusta |
Olin ja olen aina ollut semmoinen vähän pehmeähkö ruumiinrakenteeltani, mutta sen pehmeyden alla olen huomannut olevan varsin vastaanottavainen jäntevä, uinuva lihaksisto. Mun porukat ei erityisemmin kiinnittäny huomiota mun liikuntaan, eikä oikeestaan terveelliseen syömiseenkään siinä määrin, mitä olen itse vuosien saatossa oppinut pitämään terveellisenä. Jossain mulla on aina ollut se halu kohti terveyttä, koska jo pienenä aloin itse miettiä omia valintojani. Karkit tiesin olevan pahasta, mutta ne on useimmiten elämäni aikana olleet mua vahvempia. Sen sijaan tajusin jo pienenä alkaa kikkailla perusruualla. Hyvä esimerkki on aamiaiset. Ensin oli tietysti tissi. Sitten piltti. Sitten varmaan jotain muuta semikiinteää mössöä. Sitten taisikin tulla jo munkki ja punainen maito (huoh...). Tajusin, että tämä ei ole hyvä ja pyysin siirtyä muroihin. Söin suklaamuroja, siitä vaihdoin tiikeromuroihin, sitten special K, kunnes tajusin ettei mikään muro tule olemaan tarpeeksi vähäsokerinen. Halusin säästää kaiken mahdollisen sokeritilan karkille. Opettelin väkisin puuroon, mutta ensin hukutin sen hilloon. Nykyään menee sitten kauravehnälesepuuro soijalesitiinillä ja raejuustolla, maustettuna stevialla tai kookosöljyllä ja sekaan macajauhetta ja ruususuolaa. Menojuomana on viherjauheita eli levää C-vitamiiniporetabletilla maustettuna. Ja sekaan tietty muut päivän aamunapit.
 |
| Aamiainen - päivän nautinnollisin ateria |
Tie on ollut kivinen, kun kaikki on pitänyt itse keksiä ja terveyskentällä tieto vaihtuu vähän väliä uusien tutkimusten myötä. Ala-asteella liikunta oli lähinnä leikin varjolla. Vasta ylä-asteella aloin käydä jumpissa, ja niihin meneminen ei tänä päivänäkään kiinnosta, mutta väkisin jatkoin. Sitä niin luulee, että koko liikuntakenttä ei ole sua varten, kun et vaan ole löytänyt sitä jotain, mistä oikeasti pidät. Oli aina työn ja tuskan takana saada itseäni motivoitumaan lähtemään jumppaan. Siellä myös häiritsi, kun sitä tepastelua vaan täytyi tehdä jonkun kalorien takia, eikä siellä oikein saavuttanut mitään. Lukiossa aloitin karaten, koska olin jo pienenä siitä Xenasta saanut inspiraation olla kova likka, ja sitä jaksoin pari vuotta kunnes siitäkin tuli vähän pakkopullaa. Yliopistossa kävin Bujinkan Budo Taijutsua vajaan vuoden, kunnes lähdin vaihtoon ja sitten se jäi aikapulan takia. Tykästyin salilla käymiseen yliopistossa opittuani, miten sitä voi tehdä tavoitehakuisesti. Sain motivaatiota löydettyäni itsestäni uusia lihaksia. Muistan, miten nörtteilin tietokoneella ja vasen käteni vahingossa hipaisi oikeata kättä ja silloin tajusin ensimmäisen kerran, että minulla on hauislihas, niinku for real! Pohjelihaskin löytyi myöhemmin, mikä on hämmentävää, koska minulle pohkeet on aina ollut ja tulee varmaan aina olemaankin se osa vartaloa, joka on aina turvoksissa. Lisäksi ne on muotoansa iskän suvusta, ja sillä puolella naisilla on semmoinen ei-naisellisen neanderthalien paksu pohje, joka kai on aika lihaksikas kans. Mutta baletissa ne oli kyllä tiellä.
 |
| Lukioajoilta |
Liikunnassa en ole missään nimessä ollut lahjakas. Paitsi laskettelussa, jonka aloitin kun olin 3v ja äiti olis halunnu sitoa mut köyteen, etten laskis niin nopeasti alas kaikkia jyrkkiä rinteitä. Siinä mä olin suorastaan peloton. Mutta pitkäaikaista harrastusta siitä ei tullut. Yhden vuoden kokeilin jazz-tanssia, ja se oli jotain tosi typerää, millaista jazz ei kai oikeasti ole. Rytmitajua mulla ei ole ollut koskaan, eikä mun kroppa opi liikkeitä muutoin kuin dementisen mummon vauhdilla. Mun tanssiminen oli pitkään semmoista jäykkä koikkelointia. Sen mitä olen saavuttanut liikunnan saralla voin rehellisesti sanoa, että mitään en ole saanut ilmaiseksi. Venyvyyskin on ollut aina lähes nollan luokkaa.
 |
| Nuorena kiinnosti muu kuin hikiurheilu |
Kaikki käsitykseni liikunnasta kuitenkin muuttui kun löysin tankotanssin syksyllä 2011. Sen jälkeen liikunnan määrä ja tavoitteellisuus on ollut sisäsyntyistä, lisääntyvää ja tyydyttävämpää.
Tankotanssi antoi syyn sille, miksi treenaan, miksi käyn salilla hakemassa lihasta jne. Tavoitteita, haasteista ja onnistumisen elämyksiä. Tankotanssi innosti mut kokeilemaan muitakin tansseja ja viime syksyn kävin noin 5 kertaa viikossa tanssimassa mm balettia, dancehallia, salsaa ja streettiä. Vieläkin olen jäykkä, mutta pikkuhiljaa sitä oppii omaa kehoaan liikuttamaan.
 |
| Kuvaaja: Paulus Konttinen, kesä 2012 |
Näillä eväillä :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti