Elämä on erilainen vakiotankoilijan silmin. Tässä blogissa käydään oman mukavuusalueen ulkopuolella, ja takaisin tullaan taas yhtä tarinaa viisaampana, elämän hauskuutta silti menettämättä.

"You will find only what you bring in." -Master Yoda-

torstai 24. joulukuuta 2015

Ho Ho Ho!

Ho Ho Ho!!

Hyvää Joulua kaikelle kansalle, treenaavalle ja sohvaperunalle, sekä kaikille niille jotka jaksavat tai eivät jaksa venytellä :D 





Olen saanut Bloggerilta vuosia kaipaamani joululahjan, eli mahdollisuus lisätä kuvia pelkästään vetämällä niitä tekstiin, mac-tyylillä! Tuntuu, että saattaisi jaksaa paremmin naputella jotain, kun ei mene sata vuotta jos haluaa lisätä pari kuvaa.


Pottu <3


Joulutonttu-Jäpä 

Jäppis <3


Näkymä ikkunasta (@Kuusamo)
Uuden Vuoden lähestyessä, (ja samalla mun synttärien, again...), on taas aika siivota omaa mentaalikaappiaan ja miettiä, mihin suuntaan sitä itseään ja elämäänsä veisi. Enimmäkseen olen tässä pohtinut suhtautumistani itseen, painooni sekä reeneihin. Paljon on hyvää, mitä aion jatkaa, paljon on sellaista, missä aion vielä tsempata. Tietysti matka ajatuksista tekoihin on usein varsin pitkä, ja vanhat tavat pitävät tiukasti otteessaan.

Tulin myös ostaneeksi RSP pikkujouluista 5 kerran kortin, joten saapas nähä mitä se vielä poikii. Liikuntakalenteriini olen tällä erää kuitenkin tyytyväinen: akrobatiaa/telinevoikkaa, akrojoogaa Pojun kanssa, sekä Method Makiaa siinä määrin, että pystyy oikeasti kehittymäänkin, sekä satunnaiset ilmajoogat. En toisaalta haluaisi sinne sekaan mitään palettia monimutkaistavaa, mutta katsotaan tätä tankoilua nyt rauhassa, miltä se alkaa tuntumaan.



Näissä kuvissa näkyy tunnelmia Kuusamon keskustan lähellä olevasta Kirkkosaaresta, jonne ihmiset tuo jouluna satoja jäälyhtyjä, ja koko pieni koivumetsäinen saari muuttuu tuikkivaksi satumetsäksi. Kirkkosaari on mun lempipaikkoja, mitä Kuusamon keskustaan tulee. Mekin vietiin äitin kanssa oma jääkynttilä :)










Hautausmailla on aina valoloistetta jouluisin

Oikeastaan melkein aina kun tulen Kuusamoon, alkaa jollain tasolla tapahtua oman elämän inventaariota. Se on kai riittävän kaukana ja riittävän erilainen, että lyhyelläkin visiitillä tuntuu, että irtoaa omasta arkielämästä ja sitä pystyy tarkastelemaan vähän kauempaa. Yleensä se ei ahdista, vaan nostaa pintaan sen tärkeän kysymyksen, että mitä minä haluan, miten minä pääsen siihen, ja tukeeko tekemäni asiat siihen pääsyä.






Vaan nauttikaahan lomapäivistä, ja olkaa ihan lössönpössön :)

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Method Makia update, puoli vuotta takana

Puoli vuotta tulee kohta täyteen kehonpainolla vimpulointia, jotenka lienee hyvä aika pienellä Method Makia väliaikakatsaukselle.

Vatsalihasliike, tämän kanssa sai pähkäillä, kunnes pääsin tekniikasta jyvälle.

Ensinnäkin todettakoon, että olin ihan innoissani Makiaa aloittaessani, ja olen sitä onnekseni edelleen. Treenaamaan on yhä kohtuu helppo lähteä, suunnitelmista tulee poikettua vain jos iskee työpäivän loppupuolella hirveä väsymys, mikä on se oma akilleen kantapääni.

Tosiaan lähtötilanne oli vuosi sitten se, että olin pulskistunut niin äkisti, ettei kehonhallintani pysynyt perässä, ja isolta osalta sen vuoksi tankoilu jäi taka-alalle, kun se vain alkoi tuntua suorastaan pahalta. Mielialaa masensi myös huomata, mitenkä aiemmin osaamani taidot katosivat tai miten oppimisesta tuli todella haastavaa. Sain aikoinaan vedettyä noin kaksi puhdasta leukaa, en siis paljoa, ja nykymuodossani sen opettelu on vähän kuin aloittaisi suoraan lisäpainoleuanvetojen treenaamisen. Eli hidasta ja turhauttaaa. Päätin palata lattiatasoon löytääkseni kehoni uudestaan, kävin sirkusella ja sitten loppukeväällä tämä Makia tuli oikein loistavana vaihtoehtona kehittää kehonhallintaa ja mennä järkevästi askel askeleelta kohti sellaisia taitoja, mitkä itseäni kiinnostavat. Ei myöskään pidä unohtaa oman itsetunnon kehittymistä sitä mukaa, kun huomaa pystyvänsä jälleen johonkin!

Oman treenini osalta edustan siis tässä semmoista tavallista työssäkäyvää ihmistä, jolla nämä treenit alkoi aivan sieltä pohjatasoilta. Kyykkääminen oli hankalaa, leukoja sain viimeksi silloin 15kg sitten, ja ojentajapunnertamisesta en tiedä olinko koskaan tehnytkään, ja käsilläseisonnasta nyt ei kannata edes puhua :D

Skorpioni-venytys/mobilisointi, käytin tätä joskus aikoinaan tankoilun lämpissä ja suosittelen kokeilemaan, rutisee ihanasti :)
Aloittaessani arvioin voivani tehdä tätä varsin intensiivisesti, mutta arki töineen, muiden harrastusten ja väsymyksen kanssa kamppaillessa osoitti sen, että Makian osalta 1-3 kertaa viikossa on realistinen. Töiden takia olen myös silloin tällöin joitain päiviä reissun päällä, joten joskus on ollut viikkoja, jolloin en ole ehtinyt Makian ääreen ollenkaan. Samaten kesällä tai tarkemmin heinä-elokuussa oli sen verran reissuja ja menoja, että ylipäänsä treenaaminen oli vähän satunnaista. Eli tosiaan ei ole ihan sata lasissa päästy puurtamaan puolta vuotta, mutta kuten todettua, olenkin ns. tavis, ja etenen maltillisesti :)

Tässä ohessa olen siis tällä hetkellä maanantaisin Kuopion Reippaan Voimistelijoilla aikuisten akrobatiassa parin kaverin kanssa, ja tiistaisin Pojun kanssa akrojoogassa. Keskiviikko on lepopäivä, perjantai joko astangajooga tai ilmajooga (tai Makia,) ja loppuviikolle jakautuu sitten Makiat (ja lepo), tavoitteen pohjalta aina se 3, jotta ehtisi joka viikkoa kohden tekemään koko treenisyklin.

Makian HIIT-treeneissä usein tulee kahvakuulakin vastaan.HIITit on olleet varsin mukavia, mutta joskus oikein rankalta tuntuneen treenin jälkeen ei millään jaksaisi. Peruslaiskana sitä aina kokee jonkinlaista huojennusta, kun avaa treeniohjelman ja huomaa, että tänään ei tarvitse hiittiä tehdä :D Mutta ehdottoman hyödyllistä se onkin, varsinkin jos meinaa painoa pudottaa.

Loppu-cool-downissa on aina roikuntaa. Koin tämän haastavaksi, ensinnäkin jaksaa pitää kiinni tarpeeksi kauan, ja selkäranka ei meinannut millään haluta rentoutua ja pitkään tuntui alaselässä epämukavalta. Mutta niin se vaan sekin asia kohentuu, ja nyt oikeastaan kaipaakin päästä rankaansa oikaisemaan.

Ajattelin kertoa tässä ajatuksiani käyttäen esimerkkinä 4 itselleni haastavinta liikettä, mitä olen niistä oppinut ja miten oma fiilis on muuttunut.

Liikkuvuuden lisäämistä, pannukakku here I come! Tämäkin asento oli joskus mulle aivan jäätävän hankala.

Ensimmäinen haaste oli kyykky. Ihan jo pelkästään siihen asentoon pääseminen ilman, että täytyy tehdä jäätävä sumokyykky. Sanoisin kehittyneeni tässä asiassa kyllä kovasti, vaikken vielä ole siinä pisteessä missä aion olla. Nykyään kuitenkin pystyn pääsemään kyykkyyn, ja olemaan siinä ihan mukavasti, ja tehdessäni sarjoja saan jossain määrin pidettyä selkäni suorassa. Prosessi jatkuu kuitenkin sillä, että koko ajan pitäisi saada jalkoja lähemmäs toisiaan, ja käytettyä myös pakaroita aktiivisesti, ja saada selkä niin suoraksi, mutta ettei tarvitsisi pelätä selälleen kaatumista. Tähänhän en ole koskaan, edes lapsena, pystynyt.

Makian jalkatreenit on pistäneet mut ihan jumiin kolmeksi päivää putkeen. Se onkin aika uskomatonta, mitenkä tehokasta se on pelkällä kehonpainolla. Täytyykin todeta, että punttisalin puolelta kaipaan ainoastaan mavea (maastaveto), se vaan tuntuu niin ihanalta takareisissä! Kyykystä en ole silti vielä oppinut pitämään treeniliikkeenä, mutta käytän kyykkyä nykyään myös muualla elämässä vetreyttääkseni koipiani, esimerkiksi kesken työpäivän. Töihin pitää tietysti pukeutua niin, ettei housut kiristä ja niissä voi kyykätä :P


Toinen murheenkryyni oli leuanvetojen ensimmäiset treenit. Olin ikuisuudelta tuntuvan ajan jumissa kevennetyssä leuanvedossa renkailla. Miten voikin olla niin haastaavaa! Mutta loputtomalta tuntuneen ajan kuluttua pääsin siitä eteenpäin. Tällä tahdilla laskeskeltuna niitä itse leukoja vedellään varmaan jouluna 2017 :D

Kevennetty leuanveto
Kolmas mokoma oli ne ojentajapunnerrusten eli dippien ensimmäiset treenit. Voi kiesus, miten voi olla niin raskasta! Ja laatikon päältä vielä! Ojentajat teki aina ensimmäiset reippaana, sitten yhtäkkiä hyytyy ja sen jälkeen alkoi tulla joko persepyllötyksiä tai hylkeenä ylös työntämistä. Tässä liikkeessä tuleekin esille oma päättäväisyyteni. En kuollaksenikaan päästä itseäni eteenpäin tästä, ennen kuin osaan sen hyvin, ennen kuin lavat pysyy täsmälleen siellä missä niiden kuuluukin, keskivartalo on mukana ja kädet oikeasti tuntuu siltä, että ne jaksaa hyvin eikä just ja just. Voisin päästää itseni vähän löperömmin eteenpäin, mutta uskon, että periaatteessa tämä ensimmäinen askel, missä se tulevaisuuden pohja rakennetaan, on se vaikein. Tässä kun jaksaa tehdä vankan pohjatyön, se varmasti kiittää myöhemmin, vaikka nyt siihen menisikin tuskastuttavan pitkä aika. 


Nämä kaksi kuvaa otin ihan demonstroidakseni kehonhallinnallista haastetta tämän dipin kanssa.

Persepyllötys eli kun keskivartalo jää matkasta eikä keho liiku yhtenä lankkuna
 Hylje, eli kun kädet ja keskivartalo pettää

Mutta sinänsä varsin antoisa matka tämän dipin kanssa. Jossain vaiheessa luulin nimittäin, että tämä ei taida liikkua ollenkaan eteenpäin, joka ikinen kerta oli ihan yhtä rankkaa. Epäilytti, että tuleeko tästä yhtään mitään. Mutta siinä auttoi sitten tämä Makian seurantasysteemi, kun jokainen liike kirjataan rankkuuden pohjalta ja eteneminen näkyy graafina. Tästä graafista huomasin sitten, että huolimatta omasta epäilystäni, kyllä se vaan hitaasti mutta varmasti menee eteenpäin! Alleviivannee sitä, mitä tiesinkin jo, että omaa kehitystään on hyvä seurata, eikä arvioida sitä pelkän fiiliksen pohjalta, sillä se voi huijata sinua.



Suurimmaksi haasteeksi koin kuitenkin koko treeniohjelman lemppariliikkeeni eli käsilläseisontojen ensimmäisen opeteltavan liikkeen, päälläseisonnan. Osasin jo aloittaessani päälläseisonnan, mutta en ollut koskaan yrittänyt olla siinä 5x60sec pituista settiä.  Huomasin pian, että tekniikkani sakkaa: ranteisiin sattui ja päätä kivisti. Etenin todella minimaalisen hitaasti. Aloin jo vaipua epätoivoon: saisinko tätä ikinä, voinko edes saada? Entä jos olen liian painava voidakseni olla niskani päällä turvallisesti noin pitkän aikaa? Pohdin jo vakavissani, että entä jos tyydyn vain esimerkiksi 40sekuntiin, ja hyppään eteenpäin, ja totean että ei ole mun juttu. Pidin tätä ikään kuin pullonkaulana, koska varsinaisessa kässärissähän ei tarvitse niskaansa kiduttaa. Väsymyksen tullessa haastetta oli myös päästä tuohon päälläseisonnan asentoon.
Mutta sitten yhtäkkiä tein havaintoja. Kädet tajusin siirtää lähemmäs päätä, jolloin ranteisiin ei enää sattunut. Sitten päätin tehdä yhden treenikerroista lähellä seinää, kuitenkaan koskematta siihen. Sain siitä rohkeutta eikä kaatuminen pelottanut, pääsin tutkailemaan asennon etsimistä. Ja yhtäkkiä löysin sen tasapainon! Ja seuraavalla treenikerralla löysin sen myös keskellä lattiaa. Voi mieletön se tunne! Se tuntui kuin leijailisin kehoni päällä, ei yhtään semmoista hirveää vääntämistä pystyssä pysymiseen vaan se tuntui lähinnä tasapainoilulta. Mutta ennen kaikkea tärkeintä oli se itsetunnon herääminen: Minä pystyn! Tämä ei ole minulle mahdotonta! Ja sen myötä koin vihdoin sitä kaipaamani yhteyttä omaan kehooni. Se pystyi tekemään haluamaani asiaa, ja saatoin hallita sitä. Oikeastaan se tuntui vapaudelta. Ja ylpeydeltä :)

Jotain erityisen hienoa siinä on, että oppii omaa kehoaan liikuttamaan ja käyttämään. Tutustuu itseensä ja sen myötä pitääkin kehostaan enemmän. Se on mulle tässä tilanteessa ensiarvoisen tärkeää, se arvostus itseään kohtaan :)




Sattumalta olin käynyt kehonkoostumusmittauksessa toukokuussa, ja kävin nyt uudestaan. Sen mukaan puolessa vuodessa oltaisiin kilon verran saatu uutta lihasta, ja kohta hätyyttelen 50kg rasvattoman massan rajapyykkiä. Laihtunut en kuitenkaan ole, enkä ole siihen ruokavaliollani tällä hetkellä pyrkinytkään. Olen pyrkinyt syömään tasaisesti ilman ihmeempiä kokeiluja ja antaa kropan vaan olla. Toisaalta se on tarkoittanut myös liiallista herkuttelua. Nyt alkaisi tuntua jo siltä, että voisin ottaa härkää sarvista ja tehdä jotain myös ruokavaliolle, että se edistäisi laihtumista. Mutta millä systeemillä, se onkin se kysymys. En uskalla/halua erityisemmin dieetata, koska pelkään sen sakkaavan aineenvaihduntaani. Mietinnässä on joko tehdä itse jonkinlainen ruokavalion siistintä, ainakin niistä herkuista on helppo aloittaa ja samalla vaikka kasviksia vielä lisäten, toinen vaihtoehto on kääntyä vanhan tutun Optimal Performancen puoleen, ja kolmas olisi kokeilla Method Makian ruokavaliota. Ihan en kuitenkaan täysin aloittelija olen tässä syömisasiassa, mutta tukea kilpparin kanssa laihduttamiseen kaipaisi.


Pojuhan teki sen ilmaisen kaksi viikkoa silloin kun se oli kesätarjouksena tutustujille, ja tykkäsi kyllä kovasti, ja tarkoituksena on ollut ottaa lisäaikaa jossain vaiheessa. Makia kuitenkin jossain määrin tukee mitä tahansa treenaamista, myös Pojun omaa lajia Taekwon-doa, jossa hän kilpailee aktiivisesti ja menestyy tosi hyvin. Tässä viime aikoina ollaan havaittu Pojun osalta, että aktiivinen Taekwon-do ja säkin mättäminen jättää kuitenkin monet paikat vähän epätasapainotilaan kun osa lihaksista kehittyy tehokkaasti ja osa taas jää jälkeen. Makialla tämmöisiä voisi korjata, ja sillä on merkitystä erityisesti arjessa erinäisten kiputilojen ja vaivojen ehkäisyssä, mitä voi tulla, jos lihaksisto alkaa epäbalanssiaan kompensoimaan vähän väärillä asennoilla tms. 
Pojuhan näin muuten olisi oikein hyvä kandidaatti tämmöiselle kehonpainotreenille, solakka nuori mies eikä ylimääräistä rasvaa hidastamassa menoa. Lähtötaso olikin jo sen Makiakokeilun aikana sen näköinen, että itseäni ihmetytti, että onko nuo liikkeet muka mullakin joskus edessä ja huh huh, aikamoista.




Kaksi banaanin muotoista päälläseisontaa :D Makian etuna myös "whenever, wherever" :)
Yksi bonusetu mainittakoon tähän loppuun vielä tästä Makiasta. Uskoisin sillä olleen tuon kohonneen mielialan ja opittujen juttujen lisäksi myös siirtovaikutusta muihin lajeihin. Pojun kanssa on alkanut aivan eri tavalla sujumaan nämä pariakroilut. Molemmat hallitaan kehoamme vähän paremmin, mutta erityisesti se vaikuttanee, että minä olen kykenevämpi. On mielekkäämpää harrastaa, kun koko ajan ei ole lentämässä reippaalla kaarella lattialle :)

Tämän eteen on tehty kovasti töitä, ja seuraavaksi irrotetaan vielä tuo toinenkin käsi (alavasen kuva) :)
Todettakoon vielä loppuun, että todellakin jatkan Makian parissa, vastahan tässä on alkuun päästy ja niin monta asiaa vielä opeteltavana :) 

sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Kesäistä akroa

Jossain määrin oon pitänyt itseäni kesän suhteen "stand-by-tilassa", että ei se ikään kuin vielä ole. Juhannuksena tuntui kuitenkin ekan kerran kesältä. Oltiin Kuusamossa. Sekä me ihmiset että kisut päästiin ekaa kertaa vähän ulos telmimään.





Päälimmäisenä riemuna kokeiltiin ekaa kertaa pihalla pariakroilua. Ollaan käyty nyt syksystä asti kerran viikossa pariakroilemassa sirkuksella, ja odotettu sitä, milloin päästään kesällä tekemään tätä ulkona, ns jamittelemaan keskenämme.

Rehellisesti arvioiden täytyy sanoa, että ollaan ihan tolkuttoman huonoja. Mitäpä tuota kiertelemään :D Pojulla on monin mitalein palkittu taekwondoharrastus ja mulla oli tää tankoilu. Mutta yhdessä ollaan tän pariakron suhteen koettu, että se on kuin pistäisi kaksi vapisevaa perunasäkkiä tasapainottelemaan toistensa päällä. Eihän siitä meinaa oikein mitään tulla. Tuntuu, että ihan kokonaan katoaa se, missä omat jäsenet oikein menee, ja itse kun olen se ylämies, niin tuntuu, ettei alhaalla ole mitään kovin vakaata alusta, jonka varassa uskaltaisi vapaasti hengittää, vaikkei luottamuksen pulaa tarttekaan kokea.




Pariakro onkin sinänsä aika jännä harrastus. Kun harrastusväline on oman kehon lisäksi toisen ihmisen keho, niitä muuttujia on yhtäkkiä tosi monta. Se ei olekkaan enää kiinni pelkästään siitä, jaksatko sinä ja pystytkö sinä hahmottamaan oman kehosi, vaan siitä pystyykö toinen omansa sekä sinä hänen ja hän sinun. Jos sulla on hyvä päivä, niin se ei vielä  hirveästi riitä, vaan toisellakin pitää olla virtaa. Samalla niin kovin kuluttavaa, että myös niin kovin palkitsevaa :)



Yksi syy, mikä siinä voi olla, miksei meillä ole oikein tuntunut, että oltaisiin edistytty hirveästi mihinkään, on kai se, että kun näin aloittelevana voimat hupenee niin äkkiä, niin jo pienikin hapuilu johtaa helposti siihen, ettei mikään suju. Keskimäärin puolentoista tunnin sirkustunnista puoli tuntia menee yhteislämmittelyyn (jotka on usein aika kohtuuttoman rankat ja sen jälkeen ollaan spagettia), puoli tuntia tekemiseen ja viimeinen puoli tuntia turhautumiseen.



Oon kokenut itse, että minä oon useammin meistä se vielä heikompi leikki, ja toisaalta painankin jonkun verran, niin toisella on oikeasti paljon nostettavaa/kyykättävää. Mutta mulla on silti mennyt ikään kuin paremmin, koska en mä oo eläissäni missään liikunnallisesti oikeen ikinä mitään lahjakkuutta osoittanutkaan, aina se on ollu semmosta taistelua. Että ei se "kaadu seitsemän kertaa, nouse kahdeksan"-kaava oo mitenkään epätavallinen tai yllättävä. Mutta tälle mun Pojulle se on ollu tuskastuttavaa. Ja samantein muillekin sellaisille ihmisille, jotka on tottuneet vähän nopeammin saamaan liikunnassa sen, mitä haluavat, ja on vähemmän tottuneita jatkuvaan epäonnistumiseen. Pariakrossa epäonnistuminen vaatii vielä ekstrahermoja, koska se ei välttämättä ole edes itsestä johtuvaa. Ja vielä sen päälle toisen tuskastuminen syö pohjaa teidän molempien treenimotivaatiolta. Normaaliin treenaamiseen nähden tässä tulee siis tehtyä paljon myös itsensä ulkopuolista tutkailua ja tukemista.

Mutta onhan se sen arvoista sitten kun se alkaa toimia. Tämä ulkotreeni oli koko vuodelta yksiä harvoista onnistuneista kerroista. Yleensä meidän treenaaminen näyttää aika pitkälti tältä:


Onnistumisprosentti on siis kohtalaisen matala vielä tässä vaiheessa, mutta nauruprosentti sitäkin korkeampi :) Henkisesti on myös jännä vaikutus sillä, että sirkuksella meitä ympäröi läskipatjojen tuoma turva, sitten taas ulkosalla tuli tsempattua jo siksikin, että suojana oli vain tuolin pehmusteet. Sekin tavallaan nostaa onnistumisprosenttia. Pakko yrittää kovemmin pysyä pystyssä, ettei satu mitään.

Suurin riemuni tuli tästä olkaseisonnasta, johon olen välillä päässyt, välillä en millään. Se on kuitenkin yksiä lemppareistani.
                        

                        

Tavoite sirkuksella käymiselle olikin lähinnä se, että päästäisiin siihen kuntoon, että voidaan tehdä tätä turvallisesti missä vaan, ilman sitä läskipatjojen armeijaa. Se on siinä ja siinä ollaanko siihen päästy, mutta eiköhän näitä tuttuja juttuja jo voidakin tehdä näin, ainakin tämän treenin perusteella.


Koko touhun kantava ajatus onkin löytää semmoinen yhteinen kiva harrastus, jota voidaan huviksemme tehdä missä halutaan, ilman että siihen liittyy mitään tarvetta yrittää olla erityisen hyvä, tai että se olisi harrastus, jonka yhtenä kulmakivenä ei ole lihasten kasvu/rasvanpoltto/kunnon kohoaminen/yms.


Loppujen lopuksi ei olla ehkä niin pariakroajia, kuin mitä pikemminkin akrojoogaajia. Se on paljolti sama kuin pariakro, mutta ei tähtää näyttäävyyteen vaan yhdessä tekemiseen ja mukavan tuntuisiin liikkeisiin. 
Tämä oheinen video kuvastaa, mitä on akrojooga, ja allekirjoitan siihen liittyvät tuntemukset: 




Treenata kun voi tosissaan sitten muissa merkeissä. Eräänlaista akroa tarjoaa myös Method Makia, jota ollaan tehty nyt yhdessä, Pojulla on ollut testissä se kaksi viikkoa. Sitäkin tehtiin mökkimaalla. Tässä menossa minuuttiin tähtäävä päälläseisonta.
                           

Loppuun muutama juhannuskuva.

Kuusamon keskiyön aurinko klo 00.00


 Jäpä, meidän uusi kissapoika :)

Näkymä Kuopion kodista aamunkoitossa klo 04.00

Ensi viikolla lähdetäänkin sitten toisiin maisemiin, paahtumaan Italian helteisiin ja turistiruuhkiin, reppureissaten pitkin mannerta.

Sitä ennen tiistaina olen menossa Pole4Fitille Marlo Fiskenin workshoppiin, enkä oo tankoillu kuin kerran tässä puolen vuoden sisään. Kivuliasta ja raskasta puuhaa, ei meinaa oikein sujua. Toivottavasti on kuitenkin kivaa, eikä tartteis itteensä ihan hirveesti hävetä :D

 Palaamisiin :)