Elämä on erilainen vakiotankoilijan silmin. Tässä blogissa käydään oman mukavuusalueen ulkopuolella, ja takaisin tullaan taas yhtä tarinaa viisaampana, elämän hauskuutta silti menettämättä.

"You will find only what you bring in." -Master Yoda-

lauantai 31. tammikuuta 2015

So we meet again

Jahhau!

Ah, rakas blogini, olen kaivannut sinua! En ole hylännyt sinua, vaikken olekaan kanssasi mitään tehnyt tolkuttoman pitkään aikaan. Silti, joka päivä olen sinua ajatellut, joka päivä olen päässäni muotoillut, mitä tahtoisin sinulle kertoa. Mutta jäänyt on vain tekemättä. Ja niin paljon olisi kerrottavaa!


Uuden kodin rannalta <3

Syitä olisi monia. Kiirettä, muttei niin kovin etteikö olisi ehtinyt. Kadotin kai sinutkin, kun tuntuu että kadotin itsenikin. Viimeksi kerroin, kuinka kehoni haastoi psyykettäni ja liikunnallisuuttani pulskistumalla äkillisesti 5kg. Se ei riittänyt, vaan tulevina kuukausina sitä tuli toinen mokoma. Kymmenen lisäkiloa veti jo aivan matalaksi. Mikään liikunnallinen ei tahtonut enää kiinnostaa, paitsi hanskojen heittäminen tiskiin. Kun pituutta on 160cm ja vaaka näytti 72kg, ja peili kertoi minne kaikkialle se lukema konkretisoituu, alkoi tuntua varsin pahalta. Tässä vaiheessa sain sitten kilpirauhaslääkityksen, ja hoitotasapaino on vielä hakusessa, jännityksellä odotan, saako se aineenvaihduntani käyntiin.

En ole tankoillut kevään jälkeen juuri ollenkaan, satunnaisia kertoja. Eikä se ole juuri tuntunut kivalta, raskaalta ja kömpelöltä vain. Olen myös kaivannut vanhaa treeniporukkaa, jonka parissa touhutessa ei olisi niin väliksi ollut, onnistuuko itse vai ei. Mutta tämä lienee suurimmaksi osaksi historiaa, nykyisessä tilanteessa ei vain ole mahdollista samalla tavalla kokoontua jonnekin pitämään porukalla hauskaa, paitsi kesäisin stagella.



Harrastaakseni kuitenkin jotain, ja löytääkseni itseni uudelleen, päätin pysyä maan kamaralla, ja aloitin sirkuksen, kaksi kertaa viikossa. Syksyllä saattoi olla viikkoja, etten juuri mitään muuta tehnytkään, punttisaliakaan ei vain jaksanut tehdä, väsytti ihan hirveästi aina töistä tullessa. Töissäkin oli kurjaa, sain tuta miltä tuntuu, kun työilmapiiri ei ole kunnossa.

Venytellyt en ole oikein koko syksynä, koska syksyn aikaisen asunnon lattialla veti niin hirveästi, ettei sinne oikein halunnut asettua.

Mutta lopumpana syksyä alkoi vähän aurinko paistaa. Työpaikka vaihtui ja sirkus alkoi maistua, jopa odotin niitä treenejä. Muutto omaan omistusasuntoon häämötti.




En myöskään ole sinulle kertonut sitä suurinta elämäni muutosta. Löysin miehen. Aivan ihanan, lutuisen, suloisen semmoisen. Yhdessä käydään sielläkin sirkuksella, pariakrossa. Yhdessä asuntokin ostettiin. Kun oltiin tunnettu vähän päälle kolme kuukautta, hehe. Omistusasunto oli valmistumassa, joten siksi aikaa muutettiin hänen opiskelijaboksiin. Aikailtu ei. Se voisi riskiltä kuulostaa, ja ei sinänsä yhtään minun tapaistani, kun tykkään yleensä asioita miettiä. Toisaalta olen spontaani tekemään päätöksiä sitten, kun löydän jotain, mistä pidän. Ja tiedätkö mitä, blogiseni? Hyvin on mennyt! Paremmin kuin olisin ikinä osannut kuvitella. Olin itse asiassa jo vakuuttunut, etten ikinä miestä löytäisikään, mutta yhtäkkiä sellainen vain ilmestyi.




Toisin sanoen, on ihan järjenvastaista, että omassa päässä on usein se olotila, ettei ole aivan läsnä, että  ei oikein muista mitään, ja asiat vaan lipuu ohitse, ilman sen kummempia tunteita, ja tuntuu, että on hidas kuin etana ja sohvalta ei pääse ylös. Mutta samalla on onnellisempi kuin ikinä. Kiitos tästä latteudesta kuuluu siis kilpirauhaselleni, todennäköisesti, sillä en kyseenalaista elämänvalintojani muutoin. Mutta olen matkalla parempaan päin. Väsymys ei ole niin paha enää. Voin käydä salilla, ja sen jälkeen on vielä elämää, toisin kuin aiemmin piti valita, käykö puntilla ja nukkuu loppupäivän, vai tekeekö muuta, muttei kykene enää puntille menemään.


Väkersin joululomalla itselleni ruokavalion kaiken sen tiedon pohjalta, mitä olen kilpirauhasesta kerännyt. Ja nyt pyrin saamaan liikunnan takaisin elämään, ja alku onkin lupaava. Samalla pyrin pitämään stressitasot hallinnassa. Pistin myös hiljaiseksi kaikki vertaistukiryhmät facessa, etten ajattelisi eli stressaisi tätä jatkuvasti.



Viikoittain käyn siis kaksi kertaa sirkuksella. Läskiä sulatellaan Bodyweight Bootcampin avulla, jonka voitin parhaalla perustelulla Facebookissa. Se sisältää joka viikko vaihtuvat kehonpainolla tehtävät HIIT-treenit, jotka on tehokkaita, mutta eivät vedä kilpparia ja stressihormoneja piippuun. Viikonloppuisin halutessani käyn salilla tekemässä kädet/selän ja alakropan. Valmennus on samoilta valmentajilta, joiden huomassa olin Muscle Madnessin aikaan, mutta tämä Anu-valmentaja on kokenut oman kilpparinsa kanssa saman kuin missä tilanteessa minä tässä nyt olen, joten toivon, että minäkin pääsen tästä suosta.


Tankoon olen luomassa uutta suhdetta, käyttäen avuksi sisäistä psykologiani, of course :P

Minulla oli itse asiassa aivan jotain muuta mielessä, kuin kuulumiset, kun aloin kirjoitella. Sain inspiraation ollessani tänään salilla, mutta näköjään kuulumiset täytyi ensin naputella alta pois, ennen kuin pääsen muihin mietteisiini käsiksi.

Btw, tämmönen inverttihaaste löytyy Facesta helmikuulle, käykää tsekkaamassa :)




Loppuun täytyy laittaa tietysti vakio Pottu-kuva :) Potulla on ne elämän olennaiset asiat hanskassa, ja se osaa nauttia olostaan :)

Tuolle miekkoselle pitäisi keksiä joku internet-alias, mutta kovin vaikeaa on... Mr Kihokin kun on varattu, mitä sitä enää jää jäljelle... Tehtiin muuten hyvä havainto. Lihoin sinä samana kuukautena tämän ensimmäisen 5kg, kun tavattiin, ja tässä seurustelun edetessä on tullut nämä toiset 5kg. Ehkä en olekaan vain oikean lääkityksen tarpeessa, vaan kaikki on miehen syytä? Mähän voin siis nyt syyttää sitä, eikö niin? Right?

ps. annoin sen lukea tämän tekstin, ja se ei tiennyt kuka on Kiho. Miehet... Toisaalta, se taisi siihen aikaan olla siinä iässä, että leikki vielä jollain Pokemon-korteilla, joten.... :D