Oh, sweet harmony...

Viikonloppu oli oikein tyydyttävä. Sain nukuttua, ja jälleen kerran ihmeteltyä, miten tämä oravanpyörärytmi on vaikuttanu mm. niin, että spontaanisti herään klo 9 jotakin. Ei vaan aiemmin moista tapahtunut. Vaan kyllä se silti yön puolella venyy taas toisesta päästä, että eipä ilakoida ennenaikaisesti.

Kokkasin elämäni ekan kerran uunilohta

ja Salesta löytyi tuoretta pinaattia, mitä oon kaivannu Jenkeistä tultuani!

En ole oikein nykyvuosina ollut kovinkaan kummoinen kodinhengetär. Tykkään vähän rennommasta meiningistä ja tästä on kiittäminen siisteysnillittämiskasvatustani lapsuudesta, mikä suorastaan pakottaa kapinoimaan näin kypsemmällä iällä. Kaaos on melkeinpä kotoisaa, ennen kuin se on ärsyttävää. Nyt sain sitten siivottua loputkin muuton rippeet pois näkyvistä ja parin viikon sotkut pois. Tallensin tämän ihmeen kameralle jälkipolvien ihailtavaksi, jotta on sitten jotain millä todistaa, että minäkin kykenen tähän.

Mikähän on asiallinen määrä rakastaa astianpesukonetta, ennen ku
se on vähän creepy?

Tosipuheessa noin siistinä pitäminen on kyllä myös ihan mahdotonta. Yksikään tavara ei saisi olla näkyvissä, ja eihän semmoinen nyt onnistu muutoin kuin sellaisilla ihmisillä, jotka ei oikeasti tee kotona muuta kuin ihailee sitä harmoniaa etäältä. Vähän niinkuin jossain museossa.

Viikonloppuna kävin monta kertaa treenaamassa. Löytyi myös kiva tankotunti, jolla tehdään koreota ja ryhmän lopullinen idea on esittää se paikallisessa rock-henkisessä baarissa. Itse en ole esiintynyt ikinä, joten jotain aivopesua täytyy tapahtua ennen kuin semmoinen ihme minulta lipsahtaisi tapahtua.

Tänään tankotunnilla oikea ope jätti jostain syystä tulematta, joten tunnin piti edellistä tuntia pitänyt mies. Siis miesopettaja. Pretty awesome! Oon deitannut itse ajan saatossa kolmea miestä, joista yksi oli itse löytänyt tolppailun ja kaksi minä sain kanssani leikkimään. Minulle se on kunnioitusta herättävää, jos mies suostuu tai jopa haluaa itse tankoilla. Kertoo jotain itsetunnostakin kun uskaltaa tuonne naisten sekaan, ja onnistuu silti näyttämään mieheltä. Mutta, kyllä vaan oli rankka tunti, tehtiin mm kaksi kertaa semmoiset viiden minuutin haasteet, ettei saanut tulla maahan ollenkaan ja asentoa piti vaihtaa säännöllisesti. Huhuh, kyllä kädet meni helliksi ja ihossaki tuntu joka puolella. Vähän semmoista henkensä edestä huhkimista, jopa. Mutta niin kehittävää, kun joku tunkee oikein kunnolla haastamaan itseäni.

No nyt sit taas väsyttää. Töissäkin käytin kaiken tahdonvoimani ja taistelin kuin henkeni edestä torkahtamista vastaan osastokokouksessa. 45 minuutin väännön jälkeen aloin vihdoin saada itseäni piristymään ja jaksoin loput 45minuuttia. Enpä ole tuommoista tahdon taistoa kokenut aikoihin, oli ihan järkyttävän hankalaa. Eikä se edes johdu siitä, että olisi tylsää. Pakko vissiin jotain energiajuomaa hankkia töihin, ei tästä muutoin tule mitään. Nytkin tein aivan kaikkeni, vaihdoin asentoa useasti, vemputin jalkoja, huusin itselleni pääni sisällä, venyttelin silmiäni, haukottelin, tihensin hengitystä, nipistelin itseäni kämmeneen ja käsivarteen. Enää jäi puuttumaan, että lyön itseäni poskelle, mutta moisesta olisin varmaan päätynyt kohta itse osasto-potilaaksi.

Yksi vai kaksi kissaa? Etualan tuhero käärittiin kasaan kiipeilypuusta.

Loppuun on pakko vähän avautua mun äitistä. Ihan varmasti sullakin on kummallinen se oma alkukohtusi kantaja, mutta niin se on minunkin ihan omaa luokkaansa. Tulin maanantaina kotiin ja siltä oli tullut pieni paketti. Sitä sitten kissan kanssa ihmeteltiin, että kummallehan tässä on jotain. Ja ihmeteltiin sitten lisää kun paketti oli aukaistu.

Leikiksää näillä vai leikinks mää?

Siis aivan totta, muovisia ässäkoukkuja, jotka on jokainen kiedottu pakettinarurenkaaseen. Miksi moiset? Äiti tietää, että mä vihaan laittaa takkia hengariin, joten se sitten oli päättänyt lähettää Kuusamosta asti koukkuja. Ihan kilttiä sinänsä. Ja miksi noi narut? Voi voi... Kun mä olin pieni, äiti pisti tommosen ässäkoukun roikkumaan narusta, että mä yllän ripustamaan takin koukkuun.

Voi kyllä... Ohan se ihan kiva, että ei jää nyt sitten lämpimästi pukeutuminen ainakaan siitä kiinni, etten aamulla yltäny ottamaan takkia hyllystä... Enhän mä vieläkään oo kovin pitkäksi kasvanu, mutta silti. Jäin sanattomaksi... (spoiler: nostin kyllä sitten lopulta tuon koukun roikkumaan suoraan tangosta. Symbolisesti siis kasvoin tällä saralla aikuisen mittoihin.)

Muuttoa tehdessä sillä oli myös hieno älynväläys. Nuukana ihmisenä se oli halunnu säästää kaikki pesurätit, mutta siinä vaiheessa kun se oli halunnu ne ottaa mukaan, kaikki laatikot ja pussit oli jo menny muuttoautoon. Jäljellä oli vaan mun reppu. Sinnehän se sitten ne tunki, märät rätit. Kyllä minä niin antaumuksella sille saarnasin kun Kuopioon saavuttiin ja kaivoin ne rätit sieltä repusta. Rätit, joilla oli mm kylppäriä pesty. Ja eihän siinä muuta, mutta kun niitä riepuja oli siellä repussa monta tuntia imeny kuivaksi mun kirjat...

Todistusaineistoa rikosoikeudenkäyntiä varten

Ohan se ihana ihminen (ainaki välillä :P), mutta toisinaan sitä toivoo, että josko se omena ois kuitenki pudonnu ees sellaisen etäisyyden päähän, että älykkään elämisen mahdollisuudet ois itselleni vielä mahdolliset. Joskus on kyllä harhaluuloista väittää näin, kun itse kullakin tuntuu välillä vähän pätkivän.

ps. Tuo kuvassa oleva kirja on ihan hiton hyvä, suosittelen jokaiselle parisuhteesta eronneelle! Bruce Fisher, Jälleenrakennus-kun suhteesti päättyy. Eikä siinä jäädä vain eroa märehtimään, vaan puolesta välistä se on jo ylseisesti elämään oppimisen opettaja. Kehitys kulkee askeleittain, vähän niinkuin laajennettu AA.