Kesäistä akroa

Jossain määrin oon pitänyt itseäni kesän suhteen "stand-by-tilassa", että ei se ikään kuin vielä ole. Juhannuksena tuntui kuitenkin ekan kerran kesältä. Oltiin Kuusamossa. Sekä me ihmiset että kisut päästiin ekaa kertaa vähän ulos telmimään.

Päälimmäisenä riemuna kokeiltiin ekaa kertaa pihalla pariakroilua. Ollaan käyty nyt syksystä asti kerran viikossa pariakroilemassa sirkuksella, ja odotettu sitä, milloin päästään kesällä tekemään tätä ulkona, ns jamittelemaan keskenämme.

Rehellisesti arvioiden täytyy sanoa, että ollaan ihan tolkuttoman huonoja. Mitäpä tuota kiertelemään :D Pojulla on monin mitalein palkittu taekwondoharrastus ja mulla oli tää tankoilu. Mutta yhdessä ollaan tän pariakron suhteen koettu, että se on kuin pistäisi kaksi vapisevaa perunasäkkiä tasapainottelemaan toistensa päällä. Eihän siitä meinaa oikein mitään tulla. Tuntuu, että ihan kokonaan katoaa se, missä omat jäsenet oikein menee, ja itse kun olen se ylämies, niin tuntuu, ettei alhaalla ole mitään kovin vakaata alusta, jonka varassa uskaltaisi vapaasti hengittää, vaikkei luottamuksen pulaa tarttekaan kokea.

Pariakro onkin sinänsä aika jännä harrastus. Kun harrastusväline on oman kehon lisäksi toisen ihmisen keho, niitä muuttujia on yhtäkkiä tosi monta. Se ei olekkaan enää kiinni pelkästään siitä, jaksatko sinä ja pystytkö sinä hahmottamaan oman kehosi, vaan siitä pystyykö toinen omansa sekä sinä hänen ja hän sinun. Jos sulla on hyvä päivä, niin se ei vielä  hirveästi riitä, vaan toisellakin pitää olla virtaa. Samalla niin kovin kuluttavaa, että myös niin kovin palkitsevaa :)

Yksi syy, mikä siinä voi olla, miksei meillä ole oikein tuntunut, että oltaisiin edistytty hirveästi mihinkään, on kai se, että kun näin aloittelevana voimat hupenee niin äkkiä, niin jo pienikin hapuilu johtaa helposti siihen, ettei mikään suju. Keskimäärin puolentoista tunnin sirkustunnista puoli tuntia menee yhteislämmittelyyn (jotka on usein aika kohtuuttoman rankat ja sen jälkeen ollaan spagettia), puoli tuntia tekemiseen ja viimeinen puoli tuntia turhautumiseen.

Oon kokenut itse, että minä oon useammin meistä se vielä heikompi leikki, ja toisaalta painankin jonkun verran, niin toisella on oikeasti paljon nostettavaa/kyykättävää. Mutta mulla on silti mennyt ikään kuin paremmin, koska en mä oo eläissäni missään liikunnallisesti oikeen ikinä mitään lahjakkuutta osoittanutkaan, aina se on ollu semmosta taistelua. Että ei se "kaadu seitsemän kertaa, nouse kahdeksan"-kaava oo mitenkään epätavallinen tai yllättävä. Mutta tälle mun Pojulle se on ollu tuskastuttavaa. Ja samantein muillekin sellaisille ihmisille, jotka on tottuneet vähän nopeammin saamaan liikunnassa sen, mitä haluavat, ja on vähemmän tottuneita jatkuvaan epäonnistumiseen. Pariakrossa epäonnistuminen vaatii vielä ekstrahermoja, koska se ei välttämättä ole edes itsestä johtuvaa. Ja vielä sen päälle toisen tuskastuminen syö pohjaa teidän molempien treenimotivaatiolta. Normaaliin treenaamiseen nähden tässä tulee siis tehtyä paljon myös itsensä ulkopuolista tutkailua ja tukemista.

Mutta onhan se sen arvoista sitten kun se alkaa toimia. Tämä ulkotreeni oli koko vuodelta yksiä harvoista onnistuneista kerroista. Yleensä meidän treenaaminen näyttää aika pitkälti tältä:

Onnistumisprosentti on siis kohtalaisen matala vielä tässä vaiheessa, mutta nauruprosentti sitäkin korkeampi :) Henkisesti on myös jännä vaikutus sillä, että sirkuksella meitä ympäröi läskipatjojen tuoma turva, sitten taas ulkosalla tuli tsempattua jo siksikin, että suojana oli vain tuolin pehmusteet. Sekin tavallaan nostaa onnistumisprosenttia. Pakko yrittää kovemmin pysyä pystyssä, ettei satu mitään.

Suurin riemuni tuli tästä olkaseisonnasta, johon olen välillä päässyt, välillä en millään. Se on kuitenkin yksiä lemppareistani.

                        

                        

Tavoite sirkuksella käymiselle olikin lähinnä se, että päästäisiin siihen kuntoon, että voidaan tehdä tätä turvallisesti missä vaan, ilman sitä läskipatjojen armeijaa. Se on siinä ja siinä ollaanko siihen päästy, mutta eiköhän näitä tuttuja juttuja jo voidakin tehdä näin, ainakin tämän treenin perusteella.

Koko touhun kantava ajatus onkin löytää semmoinen yhteinen kiva harrastus, jota voidaan huviksemme tehdä missä halutaan, ilman että siihen liittyy mitään tarvetta yrittää olla erityisen hyvä, tai että se olisi harrastus, jonka yhtenä kulmakivenä ei ole lihasten kasvu/rasvanpoltto/kunnon kohoaminen/yms.

Loppujen lopuksi ei olla ehkä niin pariakroajia, kuin mitä pikemminkin akrojoogaajia. Se on paljolti sama kuin pariakro, mutta ei tähtää näyttäävyyteen vaan yhdessä tekemiseen ja mukavan tuntuisiin liikkeisiin. 

Tämä oheinen video kuvastaa, mitä on akrojooga, ja allekirjoitan siihen liittyvät tuntemukset: 

Treenata kun voi tosissaan sitten muissa merkeissä. Eräänlaista akroa tarjoaa myös Method Makia, jota ollaan tehty nyt yhdessä, Pojulla on ollut testissä se kaksi viikkoa. Sitäkin tehtiin mökkimaalla. Tässä menossa minuuttiin tähtäävä päälläseisonta.

                           

Loppuun muutama juhannuskuva.

Kuusamon keskiyön aurinko klo 00.00

 Jäpä, meidän uusi kissapoika :)

Näkymä Kuopion kodista aamunkoitossa klo 04.00

Ensi viikolla lähdetäänkin sitten toisiin maisemiin, paahtumaan Italian helteisiin ja turistiruuhkiin, reppureissaten pitkin mannerta.

Sitä ennen tiistaina olen menossa Pole4Fitille Marlo Fiskenin workshoppiin, enkä oo tankoillu kuin kerran tässä puolen vuoden sisään. Kivuliasta ja raskasta puuhaa, ei meinaa oikein sujua. Toivottavasti on kuitenkin kivaa, eikä tartteis itteensä ihan hirveesti hävetä :D

 Palaamisiin :)