Pullamössönörttityttölapsen liikuntapäiväkirja

Tässä se on, koko ruma totuus.

En todellakaan ollut liikunnallinen lapsi. Semmoinen pieni älykkönörtti, joka kulutti kaiken aikansa itsekseen leikkimiseen (oli pakko oppia siihen, kun olin ainoa lapsi), luontodokumenttien katsomiseen ja kirjojen ja sarjakuvien lukemiseen, karttojen selailuun (voi kyllä, ja tämä oli vieläpä todella intohimoista), TV-sarjoihin kuten Xenaan ja Sabrina teininoitaan ja tietokoneella kirjoittelin pitkiä tarinoita, joista piti tulla julkaistavia kirjoja. Keräilin myös hirveästi kaikenlaista, kuten eläinten kuvia, joita leikkelin lehdistä. Elävänä muistona siitä se, miten äiti suuttui kun olin leikannut Prinsessa Dianaa koskevaan artikkeliin reiän, koska sen toisella puolella oli kuva likaisesta lehmän persauksesta. Keräsin myös postimerkkejä, pullonkorkkeja, ulkomaan rahaa, Aku Ankka- ja Karvispokkareita, Spice Girls-kamaa, tarroja ja pieniä lelusarjoja. Kaikki tämä yllämainittu toiminta tapahtui ikävälillä 5-12v. Ekalla luokalla tuli tietokone, ja myöhemmin pleikkari, jolloin aikaa meni paljon pelaamiseen. Strategiapelejä lähinnä, mutta myös tasohyppelyjä. Olin kyllä sosiaalinen, mutta kovin tottunut myös yksin olemiseen.  Se, mikä pienenä ei käynyt mielessäkään, oli liikunta. Satubaletit ja voimistelut oli jotenkin älyllisesti mun mielestä köyhiä, typerää touhua pomppia tai mennä kyykkyyn sen perusteella oliko sinun määrätty olevan omena vai banaani. Voi että, kun ois jo tuolloin löytänyt itselleni jonkin liikunnallisesti kehittävän lajin... Rytminen voimistelu on ehkä kadehdittavinta, mitä lapsi voi tehdä.

Harrastin ratsastusta

Olin ja olen aina ollut semmoinen vähän pehmeähkö ruumiinrakenteeltani, mutta sen pehmeyden alla olen huomannut olevan varsin vastaanottavainen jäntevä, uinuva lihaksisto. Mun porukat ei erityisemmin kiinnittäny huomiota mun liikuntaan, eikä oikeestaan terveelliseen syömiseenkään siinä määrin, mitä olen itse vuosien saatossa oppinut pitämään terveellisenä. Jossain mulla on aina ollut se halu kohti terveyttä, koska jo pienenä aloin itse miettiä omia valintojani. Karkit tiesin olevan pahasta, mutta ne on useimmiten elämäni aikana olleet mua vahvempia. Sen sijaan tajusin jo pienenä alkaa kikkailla perusruualla. Hyvä esimerkki on aamiaiset. Ensin oli tietysti tissi. Sitten piltti. Sitten varmaan jotain muuta semikiinteää mössöä. Sitten taisikin tulla jo munkki ja punainen maito (huoh...). Tajusin, että tämä ei ole hyvä ja pyysin siirtyä muroihin. Söin suklaamuroja, siitä vaihdoin tiikeromuroihin, sitten special K, kunnes tajusin ettei mikään muro tule olemaan tarpeeksi vähäsokerinen. Halusin säästää kaiken mahdollisen sokeritilan karkille. Opettelin väkisin puuroon, mutta ensin hukutin sen hilloon. Nykyään menee sitten kauravehnälesepuuro soijalesitiinillä ja raejuustolla, maustettuna stevialla tai kookosöljyllä ja sekaan macajauhetta ja ruususuolaa. Menojuomana on viherjauheita eli levää C-vitamiiniporetabletilla maustettuna. Ja sekaan tietty muut päivän aamunapit.

Aamiainen - päivän nautinnollisin ateria

Tie on ollut kivinen, kun kaikki on pitänyt itse keksiä ja terveyskentällä tieto vaihtuu vähän väliä uusien tutkimusten myötä. Ala-asteella liikunta oli lähinnä leikin varjolla. Vasta ylä-asteella aloin käydä jumpissa, ja niihin meneminen ei tänä päivänäkään kiinnosta, mutta väkisin jatkoin. Sitä niin luulee, että koko liikuntakenttä ei ole sua varten, kun et vaan ole löytänyt sitä jotain, mistä oikeasti pidät. Oli aina työn ja tuskan takana saada itseäni motivoitumaan lähtemään jumppaan. Siellä myös häiritsi, kun sitä tepastelua vaan täytyi tehdä jonkun kalorien takia, eikä siellä oikein saavuttanut mitään. Lukiossa aloitin karaten, koska olin jo pienenä siitä Xenasta saanut inspiraation olla kova likka, ja sitä jaksoin pari vuotta kunnes siitäkin tuli vähän pakkopullaa. Yliopistossa kävin Bujinkan Budo Taijutsua vajaan vuoden, kunnes lähdin vaihtoon ja sitten se jäi aikapulan takia. Tykästyin salilla käymiseen yliopistossa opittuani, miten sitä voi tehdä tavoitehakuisesti. Sain motivaatiota löydettyäni itsestäni uusia lihaksia. Muistan, miten nörtteilin tietokoneella ja vasen käteni vahingossa hipaisi oikeata kättä ja silloin tajusin ensimmäisen kerran, että minulla on hauislihas, niinku for real! Pohjelihaskin löytyi myöhemmin, mikä on hämmentävää, koska minulle pohkeet on aina ollut ja tulee varmaan aina olemaankin se osa vartaloa, joka on aina turvoksissa. Lisäksi ne on muotoansa iskän suvusta, ja sillä puolella naisilla on semmoinen ei-naisellisen neanderthalien paksu pohje, joka kai on aika lihaksikas kans. Mutta baletissa ne oli kyllä tiellä.

Lukioajoilta

Liikunnassa en ole missään nimessä ollut lahjakas. Paitsi laskettelussa, jonka aloitin kun olin 3v ja äiti olis halunnu sitoa mut köyteen, etten laskis niin nopeasti alas kaikkia jyrkkiä rinteitä. Siinä mä olin suorastaan peloton. Mutta pitkäaikaista harrastusta siitä ei tullut. Yhden vuoden kokeilin jazz-tanssia, ja se oli jotain tosi typerää, millaista jazz ei kai oikeasti ole. Rytmitajua mulla ei ole ollut koskaan, eikä mun kroppa opi liikkeitä muutoin kuin dementisen mummon vauhdilla. Mun tanssiminen oli pitkään semmoista jäykkä koikkelointia. Sen mitä olen saavuttanut liikunnan saralla voin rehellisesti sanoa, että mitään en ole saanut ilmaiseksi. Venyvyyskin on ollut aina lähes nollan luokkaa.

Nuorena kiinnosti muu kuin hikiurheilu

Kaikki käsitykseni liikunnasta kuitenkin muuttui kun löysin tankotanssin syksyllä 2011. Sen jälkeen liikunnan määrä ja tavoitteellisuus on ollut sisäsyntyistä, lisääntyvää ja tyydyttävämpää.
Tankotanssi antoi syyn sille, miksi treenaan, miksi käyn salilla hakemassa lihasta jne. Tavoitteita, haasteista ja onnistumisen elämyksiä. Tankotanssi innosti mut kokeilemaan muitakin tansseja ja viime syksyn kävin noin 5 kertaa viikossa tanssimassa mm balettia, dancehallia, salsaa ja streettiä. Vieläkin olen jäykkä, mutta pikkuhiljaa sitä oppii omaa kehoaan liikuttamaan.

Kuvaaja: Paulus Konttinen, kesä 2012

Näillä eväillä :)

Oh, sweet harmony...

Viikonloppu oli oikein tyydyttävä. Sain nukuttua, ja jälleen kerran ihmeteltyä, miten tämä oravanpyörärytmi on vaikuttanu mm. niin, että spontaanisti herään klo 9 jotakin. Ei vaan aiemmin moista tapahtunut. Vaan kyllä se silti yön puolella venyy taas toisesta päästä, että eipä ilakoida ennenaikaisesti.

Kokkasin elämäni ekan kerran uunilohta

ja Salesta löytyi tuoretta pinaattia, mitä oon kaivannu Jenkeistä tultuani!

En ole oikein nykyvuosina ollut kovinkaan kummoinen kodinhengetär. Tykkään vähän rennommasta meiningistä ja tästä on kiittäminen siisteysnillittämiskasvatustani lapsuudesta, mikä suorastaan pakottaa kapinoimaan näin kypsemmällä iällä. Kaaos on melkeinpä kotoisaa, ennen kuin se on ärsyttävää. Nyt sain sitten siivottua loputkin muuton rippeet pois näkyvistä ja parin viikon sotkut pois. Tallensin tämän ihmeen kameralle jälkipolvien ihailtavaksi, jotta on sitten jotain millä todistaa, että minäkin kykenen tähän.

Mikähän on asiallinen määrä rakastaa astianpesukonetta, ennen ku
se on vähän creepy?

Tosipuheessa noin siistinä pitäminen on kyllä myös ihan mahdotonta. Yksikään tavara ei saisi olla näkyvissä, ja eihän semmoinen nyt onnistu muutoin kuin sellaisilla ihmisillä, jotka ei oikeasti tee kotona muuta kuin ihailee sitä harmoniaa etäältä. Vähän niinkuin jossain museossa.

Viikonloppuna kävin monta kertaa treenaamassa. Löytyi myös kiva tankotunti, jolla tehdään koreota ja ryhmän lopullinen idea on esittää se paikallisessa rock-henkisessä baarissa. Itse en ole esiintynyt ikinä, joten jotain aivopesua täytyy tapahtua ennen kuin semmoinen ihme minulta lipsahtaisi tapahtua.

Tänään tankotunnilla oikea ope jätti jostain syystä tulematta, joten tunnin piti edellistä tuntia pitänyt mies. Siis miesopettaja. Pretty awesome! Oon deitannut itse ajan saatossa kolmea miestä, joista yksi oli itse löytänyt tolppailun ja kaksi minä sain kanssani leikkimään. Minulle se on kunnioitusta herättävää, jos mies suostuu tai jopa haluaa itse tankoilla. Kertoo jotain itsetunnostakin kun uskaltaa tuonne naisten sekaan, ja onnistuu silti näyttämään mieheltä. Mutta, kyllä vaan oli rankka tunti, tehtiin mm kaksi kertaa semmoiset viiden minuutin haasteet, ettei saanut tulla maahan ollenkaan ja asentoa piti vaihtaa säännöllisesti. Huhuh, kyllä kädet meni helliksi ja ihossaki tuntu joka puolella. Vähän semmoista henkensä edestä huhkimista, jopa. Mutta niin kehittävää, kun joku tunkee oikein kunnolla haastamaan itseäni.

No nyt sit taas väsyttää. Töissäkin käytin kaiken tahdonvoimani ja taistelin kuin henkeni edestä torkahtamista vastaan osastokokouksessa. 45 minuutin väännön jälkeen aloin vihdoin saada itseäni piristymään ja jaksoin loput 45minuuttia. Enpä ole tuommoista tahdon taistoa kokenut aikoihin, oli ihan järkyttävän hankalaa. Eikä se edes johdu siitä, että olisi tylsää. Pakko vissiin jotain energiajuomaa hankkia töihin, ei tästä muutoin tule mitään. Nytkin tein aivan kaikkeni, vaihdoin asentoa useasti, vemputin jalkoja, huusin itselleni pääni sisällä, venyttelin silmiäni, haukottelin, tihensin hengitystä, nipistelin itseäni kämmeneen ja käsivarteen. Enää jäi puuttumaan, että lyön itseäni poskelle, mutta moisesta olisin varmaan päätynyt kohta itse osasto-potilaaksi.

Yksi vai kaksi kissaa? Etualan tuhero käärittiin kasaan kiipeilypuusta.

Loppuun on pakko vähän avautua mun äitistä. Ihan varmasti sullakin on kummallinen se oma alkukohtusi kantaja, mutta niin se on minunkin ihan omaa luokkaansa. Tulin maanantaina kotiin ja siltä oli tullut pieni paketti. Sitä sitten kissan kanssa ihmeteltiin, että kummallehan tässä on jotain. Ja ihmeteltiin sitten lisää kun paketti oli aukaistu.

Leikiksää näillä vai leikinks mää?

Siis aivan totta, muovisia ässäkoukkuja, jotka on jokainen kiedottu pakettinarurenkaaseen. Miksi moiset? Äiti tietää, että mä vihaan laittaa takkia hengariin, joten se sitten oli päättänyt lähettää Kuusamosta asti koukkuja. Ihan kilttiä sinänsä. Ja miksi noi narut? Voi voi... Kun mä olin pieni, äiti pisti tommosen ässäkoukun roikkumaan narusta, että mä yllän ripustamaan takin koukkuun.

Voi kyllä... Ohan se ihan kiva, että ei jää nyt sitten lämpimästi pukeutuminen ainakaan siitä kiinni, etten aamulla yltäny ottamaan takkia hyllystä... Enhän mä vieläkään oo kovin pitkäksi kasvanu, mutta silti. Jäin sanattomaksi... (spoiler: nostin kyllä sitten lopulta tuon koukun roikkumaan suoraan tangosta. Symbolisesti siis kasvoin tällä saralla aikuisen mittoihin.)

Muuttoa tehdessä sillä oli myös hieno älynväläys. Nuukana ihmisenä se oli halunnu säästää kaikki pesurätit, mutta siinä vaiheessa kun se oli halunnu ne ottaa mukaan, kaikki laatikot ja pussit oli jo menny muuttoautoon. Jäljellä oli vaan mun reppu. Sinnehän se sitten ne tunki, märät rätit. Kyllä minä niin antaumuksella sille saarnasin kun Kuopioon saavuttiin ja kaivoin ne rätit sieltä repusta. Rätit, joilla oli mm kylppäriä pesty. Ja eihän siinä muuta, mutta kun niitä riepuja oli siellä repussa monta tuntia imeny kuivaksi mun kirjat...

Todistusaineistoa rikosoikeudenkäyntiä varten

Ohan se ihana ihminen (ainaki välillä :P), mutta toisinaan sitä toivoo, että josko se omena ois kuitenki pudonnu ees sellaisen etäisyyden päähän, että älykkään elämisen mahdollisuudet ois itselleni vielä mahdolliset. Joskus on kyllä harhaluuloista väittää näin, kun itse kullakin tuntuu välillä vähän pätkivän.

ps. Tuo kuvassa oleva kirja on ihan hiton hyvä, suosittelen jokaiselle parisuhteesta eronneelle! Bruce Fisher, Jälleenrakennus-kun suhteesti päättyy. Eikä siinä jäädä vain eroa märehtimään, vaan puolesta välistä se on jo ylseisesti elämään oppimisen opettaja. Kehitys kulkee askeleittain, vähän niinkuin laajennettu AA.

You are twisting my melon, man!

“Everybody is a genius. But if you judge a fish by its ability to climb a tree, it will live its whole life believing that it is stupid.” -Albert Einstein

http://www.knowledgeoftoday.org/2013/01/what-does-school-really-teach-children.html

En ajatellut tässä niinkään kritiikkiä meidän kouluja kohtaan. Kuvakin on sitä paitsi jostain ulkomailta, ja suomalainen koulutus on siihen nähden erilaista, vaikka meilläkin toki arvostetaan niitä samoja(kin) asioita. Mutta tosiaan, ajattelin tämän enemmän niin, että jokainen meistä on yksilö ja useimmiten sitä pädetään eri asioissa. Älykkyyttä on muutakin sorttia kuin sitä Mensa-tyyppiä, eivätkä kaikki älykkyyden lajit ole niin näkyviä, eikä niistä jaella elämän varrella diplomeja. On niistä silti hyötyä. 

Lukiossa muistan pohtineeni mitä hyötyä on pitemmän päälle esim intrapssyykkisestä älykkyydestä eli kyvystä ymmärtää itseään, kun tarjolla olisi ollut mm kielellinen tai looginen älykkyys. Näin myöhemmiten ja mitä pitemmälle psykologiassa olen edennyt, sitä vakuuttuneempi olen siitä, että on kannattanut seistä siinä jonossa, missä tuota kyseistä kykyä on jaettu. Terapia-asiakkaisiin samaistuessani huomaan, miten vaikeaa on, kun ei erota itseään yksilönä tai ei osaa käsitellä omia tunteitaan, ei saa oikein mistään kiinni ja on sitä kautta vähän elämän heiteltävänä. Kaikessa kauneudesaan tällä kyvyllä saa kyllä myös revittyä itseään auki silleen ikävässä mielessä. Silti en osaa sanoa, olisinko mieluummin onnellisen tietämätön vai totuuden tietävä tuskailija. Tullaan taas tähän Matrix-dilemmaan...

Interpsyykkinen, eli toisten ihmisten ymmärtäminen, taas on varmaan tätä nykyä itselleni jo elinehto. Enemmän kuin se visuaalinen älykkyys, mikä on kyllä näppärää olla olemassa. Mutta ehkä minä hyväksyn sen, että taskuparkkaamisen hahmottaminen vaatii vielä harjoittelua. Noin muutoin olen kyllä mielestäni keskivertonaisiin verrattuna tosi visuaalinen. Ja naisiin vertaan siksi, että eräiden tutkimusten mukaan naisten avaruudellinen hahmotuskyky on miehiä heikompaa. Siksi me törttöillään parkkipaikoilla, kun taas joku idiotismi johtaa siihen, että miehet tunaroi sitten valtatienopeuksilla. 

Jännin ja uusin lisäys tuohon älykkyyden spektriin on luonnon ymmärtämisen kyky. Toisin sanoen, olet ihan hemmetin hyvä Pocahontas, jos sinulla on tuo lahja. Tosipuheessa, luonnon ja kasvien ja eläinten kanssa työskenteleville tarpeellinen taito. Mutta Pocahontashan tiesi, miltä kivistäkin tuntui! Miltähän kivestä mahtaa esimerkiksi tuntua, kun siitä on tehty osa kerrostaloa? Oisko se mieluummin semmonen hippikivi, joka vuorautuu pehmoiseen sammaleeseen, vai tykkääkö osa kivistä olla tietyn muotoisia ja toteuttaa jotain tehtävää? Onko se vittumaista, että olet saanut paistatella päivää lämpimällä biitsillä, ja sitten joku päättää heittää sulla leipää ja päädyt johonkin pimeään mutalampeen, vai onko se kivi sillonki vaan niinku what evah, dude! (<- ghetto bitch äänellä kera sormen heilautuksen)

Pocahontas-veneilyä jollakin amerikkalaisella koululla. On kait se tuoki, jonki sortin lahjakkuutta. Kai? (rockcreekschools.org)

Ollakseen orastava treeniblogi, niin paljastampa samantien sen, että jos jotain lahjakkuutta mulla ei ole, niin se on liikunnallinen älykkyys. Pää kyllä tajuaa, mutta kroppa ei. Toinen on musiikillinen älykkyys. Jotenka mielestäni olen siis valinnut itseäni maksimaalisesti kehittävän harrastuksen alkaessani tankotanssimaan. Laatikon ulkopuolelle mentiin niin että hujahti! Taisin näiden kykyjen kohdalla olla just jonottamassa noita tunne-, kieli- ja loogisia kykyjä. Terveisin nörttilapsi.

Jos kiinnostaa tutustua enemmän tuohon moniälykkyysteoriaan, mihin tässä viittaan, niin kuukkeli tietää. Ja mastermindin nimi on Howard Gardner. Lyhyesti listaan, että ne kahdeksan älykkyyden lajia ovat: kielellinen, avaruudellis-visuaalinen, matemaattis-looginen, musiikillinen, liikunnallinen, interpsyykkinen, intrapsyykkinen ja luonnon ymmärtäminen.


Tässä sitten teemaan vain semisti liittyvä Einstein-video, josta tulee tämän postauksen otsikko. Ihan vallaton heitto, otettava omaan sanavarastoon! :D

ps. Oli sitä älykkyyttä, mita tahansa lajia, valmiina tai ei, niin se on 10000 tuntia ankaraa harjoittelua ja sinäkin olet virtuoosi. Joten fear not, toivoa on!

Elämä-metaforaa ja muuta elämää

Tän on varmaan nähnyt suurin osa Facebookin käyttäjistä, mutta mun mielestä tässä on tosi hyvä elämämetafora ja muistuttaa kovasti hyväksymis-omistautumisterapian periaatteita. Olen tässä vähän miettinyt millä ilveellä tuon voisi toteuttaa ihan livenä terapiatilanteessa, kun hiekalla ja vedellä sotkeminen on vähän.. No sotkuista :D

"A professor stood before his philosophy class and had some items in front of him. When the class began, he wordlessly picked up a very large and empty mayonnaise jar and proceeded to fill it with golf balls. He then asked the students if the jar was full. They agreed that it was.

The professor then picked up a box of pebbles and poured them into the jar. He shook the jar lightly. The pebbles rolled into the open areas between the golf balls. He then asked the students again if the jar was full. They agreed it was.

The professor next picked up a box of sand and poured it into the jar. Of course, the sand filled up everything else. He asked once more if the jar was full. The students responded with an unanimous “yes.”

The professor then produced two cups of coffee from under the table and poured the entire contents into the jar effectively filling the empty space between the sand. The students laughed.

“Now,” said the professor as the laughter subsided, “I want you to recognize that this jar represents your life. The golf balls are the important things–your family, your children, your health, your friends and your favorite passions–and if everything else was lost and only they remained, your life would still be full.

The pebbles are the other things that matter like your job, your house and your car.

The sand is everything else–the small stuff. “If you put the sand into the jar first,” he continued, “there is no room for the pebbles or the golf balls. The same goes for life. If you spend all your time and energy on the small stuff you will never have room for the things that are important to you.

“Pay attention to the things that are critical to your happiness. Play with your children. Take time to get medical checkups. Take your spouse out to dinner. Play another 18. There will always be time to clean the house and fix the disposal. Take care of the golf balls first–the things that really matter. Set your priorities. The rest is just sand.”

One of the students raised her hand and inquired what the coffee represented. The professor smiled. “I’m glad you asked.

It just goes to show you that no matter how full your life may seem, there’s always room for a couple of cups of coffee with a friend.”

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tuossa on kyllä aiemmin ollut kahvin sijasta olut, mut tuli näköjään poimittua tämmönen ei-K-18-versio. :D 

Wihiiii!! (laittaisin lähteen, mutta tämä vaan löyty koneelta, ei mitään hajua mistä tullut)

Itse oon tässä vähän miettinyt myös tätä blogia. Luen vapaa-ajallani tosi paljon erilaisia blogeja ja ajattelin toisaalta vähän pitää hauskaa eri blogityyppien kustannuksella, mutta veikkaan omani kulminoituvan eniten tuon treenaamisen ympärille, sitten lopulta. En ole kuitenkaan mikään erityisen guru juuri missään, ainakaan omasta mielestäni, joten mitään sen hekumaisempaa elämänsisältöä tässä ei taida silti olla. Kuhan kirjoittelen :) However, tulin tuossa yksi päivä kotiin salilta ja ruokaa laittaessa pistin musan päälle ja sitten alko jalalla vipattaa ja siinä ottaessani jälkihikiä tangon ympärillä tulin nykäisseeksi elämäni ensimmäisen olkanousun! WUUUUH!! Tosin housut jalassa, joten onko se sitten nousu kun en napannut itseäni siihen tankoon kiinni, kuhan killuin ilmassa, ainakin sen sekunnin kun hämmennyin itsekin :D

circadianfitness.co.uk

Jossain elämän vaiheessa se sitten kehittyy tähän. (polefitnesswear.com)

Väsymyskin on "vähän" vaivannut, töissä väsyttää ja virkeenä olen vain pari tuntia liikkunnan jälkeen. Oon töistäkin huolimatta treenaillu 1-2h erinäisissä kuntokeskuksissa, mutta sitten kyllä illaksi iskee superkooma. Nytki on eilisen kuntonyrkkeilyn jäljiltä sormet niin hellinä, että tuskin pystyn sormiani tässä näppiksellä liikuttelemaan. Siellä oli kyllä aika hauskaa, mun pariksi tullut kiva miekkonen antoi mun lopussa käydä kimppuunsa niin tosissaan kuin vaan pystyin ja minähän sitten täräytin sitä pari kertaa turpaan, ja heti olin anteeksi pyytämässä, kun niin häkellyin.

Mutta siis, odottelen suurella innolla viikonloppua ja nukkumista. Kämpän laittoa loppuunsa, paneutumista psykologian lukemiseen. On niin valtavasti kaikkea jännää mitä haluaisin lukea ollakseni paremmin perillä tuolla töissä. Ja maailman paras työ onkin! Vai ootteko te olleet psykopaattien karaoke-tunnilla mukana? Olin jo kotiin lähdössä kun menin vielä käymään omalla osastollani ja siellähän oli tosi hyvät kemut käynnissä! (Korrektisti sanottuna erinäiset persoonallisuushäiriöt, mutta omapahan on humoristinen ilmaisutapani, jota ei pidä teidänkään ottaa niin vakavasti :) ) 

Perjantain eli huomisen suunnitelma:

I have a date tonight, with my bed. We are totally gonna sleep together.

Flowin' around

I can has them greateszzzzt harjoittelupaikka of all time!

Tekis niin mieli kertoa siitä lisää, mutta päätin pitää sen blogini ulkopuolella, koska kunnioitan sitä liikaa. Myös ammattiani ja omaa itseäni, sillä tuossa paikasssa jos jossain on niin paljon vaitiolosäännöksiä, pelkästään sen alueen valokuvailuun ulkoapäin tartteisin jonkin sortin luvan.

Viihdyn ihan sikahyvin, ihmiset on olleet ihania, vaikka minua onkin varoiteltu siitä, miten sekaan mahtuu kaikenlaisia haastaviakin persoonia. Asiakkaiden mielenkiintoisuudesta riittäisi kerrottavaa loputtomiin! Ja olen hädin tuskin nähnyt vielä yhtään mitään. Pääsin sellaiselle uudelle osastolle, jollaista ei vielä tässä maassa ole aiemmin ollutkaan ja saan tutustua tarkemmin sen ansiosta mm psykopatiaan. Onnekseni en voi myöskään välttyä toiselta psykologian lempparidiagnoosiltani, psykooseilta. Tulen kyllä kehittymään ammatillisesti niin paljon tämän kevään aikana. Ehdin jo ensimmäisenä päivänä kysyä saako sinne jäädä pidemmäksikin aikaa, mutta vielä on liian aikaista sanoa. Ja tohtorointi kiinnostaa entistä enemmän, tuolla kun sitäkin arvostetaan paljon.

Pönötystä. Semisti asiallisena kohti ekaa työpäivää.

Pukeutumisesta ei tarvinne niin murehtia, siellä on porukka rennosti huppareissakin. Ihmisten mielestä mun hiukset on yhäkin punaiset, itse taas olen katsellut että violettiakin löytyy.. Mut jos tavaramerkki on kerta vielä tallessa niin mikäs siinä! Ja sanoivat, että ollaanko meidät hiusten perusteella paritettu, mut ja mun ohjaajan, kun kumpiki on punatukkaisia. Psykologitiimissä on myös kolmas, vielä kirkkaampi, punatukka. I'm not alone! I can be me!!!!!

Erikseen vielä mainittava miten kerrassaan lovely meiän henkilöstöruokala on. Saan opiskelijahintaisen ruuan, johon saan ottaa kaikkia tarjolla olevista ruuista, ja santsiakin saa. Ei tartte laskea lihapyöryköiden tai kauhallisten määrää. Leivän päälle on makkaraa, vihanneksia ja juustoa. Tänään oli salaatissa kananmunaa ja lohikuutioita. Raejuustoakin oli tarjolla. Jälkiruoka kuuluu hintaan, kuten myös kahvi _ja_ joku toinen jälkkäri. Eiiii voi käsittää! Toisin sanoen, kaikki lihomisen edellytyksen on todellakin olemassa. Ensimmäisenä päivänä otin pääruokia vähän jokaista, mutta kertaakaan en ole ottanut mitään kahvipullia tai munkkeja. Eilen kyllä ihailin niitä kaukaa, semmoisia täydellisen pyöreitä ja kuohkean näköisiä ja oikein komeasti kimalsivat siinä tarjottimella...

Sitten valtakunnan toisiin uutisiin. Niin kivaa kun täällä Kuopiossa on olla, ainoa asia mikä ei ole natsannut on kuntokeskukset ja tankotunnit. Olen käynyt kahta kokeilemassa. Ensimmäisessä on hieno sali ja siellä käy mun kaveri, mutta tuntitarjontana on perusjumppaa. Toisessa on kaupungin ainoat tankotunnit, mutta heikompi sali ja muutenki laimeempi tunnelma. Ja se tankosali... Kyllähän mä tiesin ettei Ready.Set.Polen! voittanutta ole, mutta tämä Kuopion sali on tosi ahdas, pimeä ja surkean näköinen. Olin niiden korkeimman tason tunnilla ja siellä oli kyllä vauhtia tekemisessä. Olen itse tykännyt kun liikkeisiin pureudutaan tarkemmin ja saa tarkempaa opetusta. Ei tämäkään opetus huonoa ollut, ei vain niin ammattimaistakaan kuin mihin olen tottunut. En toki sitä odottanutkaan. Osasihan ne siellä jo vaikka mitä, hanspringiä harjoiteltiin mm. En koe itse moista edes järkeväksi ennen kuin oikeasti osaa asiansa, kun tiedän miten siinä voi loukkaantua ja selkä ja kädet kärsiä jos liikkeeseen hypitään ja rojahdetaan alas. Kautta linjan siellä myös invertoitiin ottamalla askelta ensin, mikä on kans ihan hirveätä nikamille. Lämmittelyissä tuli kyllä lämmin, mutta selkää ja olkapäitä ja ranteita ei huomioitu tarpeeksi ja tommoisten raskaiden koikkaloikkaliikkeiden opettelun jälkeen tiesi selkäni kyllä jo illalla että sitä on nyt kaltoin kohdeltu. Runsaasti tuli kyllä erilaisia liikkeitä, ja tulin pusketuksi mukavuusalueeni ulkopuolelle. Jos itse pidän huolta omasta terveenä pysymisestäni niin varmasti tulee kyllä opittua kaikenlaista.

Samaisella salilla kokeilin myös TRX-tuntia, ja vitsi se oli rankkaa! Sitä opetti mies, ja silloin kyllä tietää saavansa kunnon rääkkiä. Olin jo kääntymässä pelkäksi kertakortteilijaksi, mutta ehkä tuolla salilla on jotain tarjottavanaan sitten kuitenkin.

Sit sain vihdoin älypuhelimen! Oli jo aikakin, vanha puhelin on sekoillut jo vuosia, enkä ole pitkään aikaan nähnyt kuka mulle soittaa. Vastaan vaan oletusarvoisesti iloisella "moi"lla, mut se on vähän hämmentävää jos soittaja onki sitten puhelinmyyjä...

Viikonlopuksi lähden Helsinkiin kaverin valmistujaisiin. Voisi sanoa, että elämä hymyilee. Enää puuttuu se mies, joka tulee pilaamaan tän kaiken. Ja unirytmin jos vielä saisi sopimaan oravanpyörärytmiin. Olen yöpöllö, ja yöpöllö ei kovin mielellään huhuile 6.30 aamusta... Eikä oo myöskään hauskaa vahingossa torkahtaa töissä kesken asiantuntijaluennon...

Das eka wiikendi Kuopiossa

Muutto is done.

Semmoinen pieni haikeuden siemen tuntui kun näin miten mun vanha kämppä siistiytyi tavaran vähetessä. Ois kait pitäny pitää sitä vähän väljempänä jo aiemminkin. Mutta hyvillä mielin jatkoin kuitenkin elämääni eteenpäin, tai jäähän se mulle alivuokrattuna vielä omiin nimiin. Saas nähä.

before

vanha mutta valostunut

Lilliputtikeittiö. Laitat yhden astian pöydälle, niin kaikki tila on mennyt. Ja miniuuni <3....

Muuttopäivä paketoitiinki sitten hienoon ravintolaan, jossa kylläkin minä ja mun vanhemmat näytettiin niin hikisiltä junteilta kuin vain ikinä pystyy. Pitkä päivä se kuitenki oli, ja näkyi olemuksesta, että tuli hikoiltua ja vietettyä aikaa pölysten pahvilaatikoitten seassa ja vanhaa kämppää siivoten. Taisin syödä elämäni ekaa kertaa puoliraakaa lihaa, ja se semisti pehmeä veren maku, sehän oli varsin makoisaa :P Päätettiin päivä käymällä hotellissa saunassa. Siellä äiti savusti pari venäläisnaista ulos heittämällä ihan jumalattomat määrät löylyä. Melkein hävetti siinä vieressä kun toinen viskoo kymmenennettä kauhallista vettä kiukaalle putkeen, useampaan eri otteeseen, kun ne naiset katsoi siinä vieressä ja ilmeet kävi tuskaisiksi. Ne oli siellä selällään makoilemassa kuin rauhallisessa kylpylässä ennen ku me tultiin. Kaiken lisäks äiti on niin levoton ettei se jaksa saunassakaan kauaa istua, vaan lähti tyyliin minuutti sen jälkeen ku ne venäläiset luovutti. Ihan ku ois vaan vittuillakseen käyny tyhjentämässä sen saunan :D Eikä se ite tajunnu tätä tilannetta ollenkaan, höpisi vaan että kun ne naiset ei ollu osannu saunaa käyttää...

uusi kohtaa kaaokseni

mahtuu mahtuu!

Joko sanoin, että Kuopiossa kämppä on aivan ihqu daa? Miten ei voi käsittää, että astiat saa heti pois silmistä tiskikoneeseen... Alakerrassa on Sale, kävin siellä jo ekana iltana lökärit jalassa. Menetin myös viikonlopun aikana induktioliesineitsyyni, ja ihan niin kuin se varsinainen neitsyys, niin aika kömpelöä tämäkin oli. Ei oikein tiennyt onko tässä oikeat välineetkään pelissä. Paistinpannu ei ehkä ole oikeanlainen, näin päättelin, mutta sain mä sen lopulta kuumaksi. (heko heko...)

Äiti ja iskä lähti lauantaina takas Kuusamoon ja minä jäin sisustelemaan. Tangon kanssa tappelin hyvän tovin, sen kasaaminen pisti hieman haastetta. Viimeksi sen kasasi mies, mutta kyllä se näin yhden naisen voiminkin saatiin pystyyn, että suck on that! Oon melko ylpee kyllä, sain sen tosi tarkkaan suoraanki.

Sunnuntaina kävin sitten kaveripariskunnan kanssa tutustumassa yhteen kuntokeskukseen. Liikunta on ollut nyt vähissä tän muuton ja pakkailun ja uuden vuoden takia. Mennyt syksy oli mulle poikkeuksellinen, ei tainnut jäädä montaakaan treeniä välistä mitä olin suunnitellut, niin innostunut olen nykyään tuosta liikkumisesta. Ihan amazing, ja ennen kuulumatonta. Nyt sitten vaan rytmistä kiinni täälläkin savossa ja eiköhän se taas siitä. Tosi nätti ja kiehtovan oloinen tää kaupunki. Paljo vanhoja rakennuksia ja kivoja pieniä sivukujia. Ihan mielellään täällä käppäilee ja kattelee ympäriinsä. Toisaalta haluisin nähdä heti kaiken, toisaalta haluan pitää sen tuoreena, vähän niinku yllättyä aina uudestaan jostain kaupunkilöydöksestä.

Kissa kävi heti kaikki kolot läpi, tässä todisteet uunin aluksen tutkimisesta yöllä.

juurikasvuinen ja haalistunut

tummunut, tylsistynyt mutta kiiltävä

Huomenna onkin sitten ensimmäinen työharjoittelupäivä. Ihan niinku kunnon pikku harjottelijan kuuluukin, oon katsonut vaatteet valmiiksi ja värjäsin hiukset. Niistä tuli niin tummat, että tuntui kuin osa mun identiteettiä olisi valunut sinne viemäriin sen värin mukana. Mutta ehkä mä palauttelen sitä punaisen hehkua vielä tässä. Oonpahan nyt sitten asiallisen näköinen, jos ei muuta. Mikäli se nyt siitä oli ikinä kiinnikään. Oon ollu punahiuksinen nyt jo yli kolme vuotta. Ensin en ajatellu et se ois mun juttu mut sit siitä tuli osa mua. Se myös vähän symboloi sitä mun persoonana pysymistä ja taistelee tätiytymistä vastaan, mikä ois muutoin ammatilleni luontaista. Värjääminen tuntui hieman häviöltä, mut toisaalta tää on ehkä enemmänki kompromissi tää nykyinen väri. Kuva vähän huijaa, ei se noin synkkä oikeasti ole, vaan enemmänki semmonen punaruskea, jossa se hehku näkyy paremmin hyvässä valossa.


Valmiiksi on myös pakattuna töihin muki, jonka sain vaihtoyliopistosta. Korvaan sen heti kun vain löydän jonkun tökerön psykologivitsimukin. Ja myös ituhippihifistelytee, eli pakurikääpätee on messissä.

Mutta jännitä mulla ei. Innolla odotan! I'm ready, bring it on!

Savo, here we come!

Tänään on muuttopäivä. Oon asunut vaihtoa lukuunottamatta Jyväskylässä yhteensä viisi vuotta ja se olikin itsenäistymiseni näyttämö kun muutin tänne suoraan kotoa.

Oon aina hirveästi tykännyt siitä paikasta, missä asun ja siitä tilasta missä ikinä eläissäni olenkaan. Ehkä kenties ensimmäistä kertaa odotan innolla, että se muuttuu. Tai okei, valtavalla innolla odotin kun välivuoteni loppui komeasti yliopistoon tulemiseen ja oman unelma-ammatin opiskelun aloittamiseen. Tarkoitin kuitenkin sitä, että se on aina merkki siitä, että jossain on jotain pielessä kun tosissani haluan muuttaa maisemaa. Yleensä nimittäin masentelen sen entisenkin perään, jo ihan niiltä ajoilta asti kun piti vaihtaa päiväkerhosta ala-asteelle jne. Joka ikinen kerta. Oon vaan semmonen kiintyjä, rakentelija, joka sopeutuu aina siihen mitä on meneillään. Silti odotan innolla kyllä muutostakin.

Vuoden vaihteen tienoon juhlinnoista

Nyt sitä vasta odotankin. Mulle on luvattu, että savolaiset on ihania. Ja piru vie, saavat mun puolesta viedäkin jalat alta, olen siihen ihan valmis! Syksy Jyväskylässä oli kyllä antoisa, mutta olo alkoi myös käydä tukalaksi ja kaipaan puhdasta pöytää. Uralla ei ole koskaan potkinut näin hyvin, sosiaalisessa elämässä ei ole koskaan mennyt näin huonosti. Koska olen sellainen kiintyjä, en haluaisi kenenkään katoavan elämästäni, kun he ovat lähelleni tulleet, ja varjelen suhteina kuin kalleimpia aarteitani. Yksikin menetys on jo liikaa, nyt niitä on kasaantunut. Not cool. Toisaalta joistain ihmisistä kyllä onkin parempi päästä eroon. Mulla on silti tosi paljon ystäviä ja kavereita, ja niitä kyllä kaipailenkin jatkuvasti, vaikka asuttaisiinkin samassa kaupungissa.

Uusi vuosi ja sitä edeltävät kaverin synttärit kyllä piristi asiaa näin viime metreillä. Olin aivan järkyttävän ahdistuksissani tuosta Uudesta Vuodesta. Ensinnäkin täytän silloin vuosia, mikä ei ole kivaa. Sitten se, että yritin vältellä tätä Jyväskylää, onnistumatta. Mutta sepä meni sitten ihan mallikkaasti. Eksyneen lampaan "syndrooma" näyttäisi olevan yleistäkin, kun kaverini järkkäämät bileet alkoi täyttyä yllätysvieraista. Itse pääsin riehumaan myös baarin tanssilattialle, missä tanssin jalkapöytäni tohjoksi.

Ylistön silta

Pari viime päivää olenkin sitten tehnyt henkistä jäähyväistä Jyväskylälle. Täällä on ollu tosi hyvä olla ja viettää opiskeluvuosia, varmasti yhtä elämäni parasta aikaa. Rakastan myös ylioppilaskylän vanhaa, kämäistä kämppääni. Se on nähnyt tässä parin vuoden aikana minun ups and downssit. Täällä on ollut ihana yhteisöllinen fiilis, rento ja nuorekas tunnelma. Koskaan ei tiedä mitä löytyy kun kävelee käytävillä ja pihamaalla. Alivuokraan asuntoni, mikäli päätän palata väikkärin merkeissä myöhemmin. Nyt just kyllä haluttais siitä huolimatta jättää tämäkin taakseni. Kuopiossa odottaa älyttömän siisti asunto keskustassa. Astianpesukone, laminaattilattiat, induktioliesi (jännä nähä miten tällä käristellään tavarat pohjaan!), oikea pakastin ja kylpyhuone, jossa en lyö itseäni seiniin kääntyessäni, samoin keittiö, jossa voi olla enemmän kuin yksi ihminen kerrallaan. Tosin onhan tää lilliputtiasuminen jotenkin söpöäkin.

Pakkaaminen ei ole niin hauskaa. Äiti ja iskä tuli muuttoavuksi, ja olen mielestäni selvinnyt siitä vallan hyvin. Olen hengissä, eikä riideltykään. Tosin ehtiihän sitä vielä huomennakin, kun varsinainen muutto alkaa. Herätys on kuuden tunnin kuluttua, nyt kello on kolme yöllä... Äiti on semmonen pyörremyrsky. Jojo. Duracell. Stressipussi. Kaikella rakkaudella, tietenkin.

Kuva täältä