My Evolution: Psychologist

Siinä mä seisoin häkeltyneenä katsomassa ulos ikkunasta. Miten on tullut puihin noin tasainen vihreä lehti, ja ihmiset kulkee t-paidoissa? Kesä oli tullut ihan huomaamatta. Mitä mä siitä tietäisin, kun olin kyykkinyt serkkuni asunnossa jo pari kuukautta seuranani pääsykoekirjat, miljoona post-it-lappua seinillä, myös vessanpöntön edessä, ja pelkkä tv ja radio. Back to the seventies? Ei ihan niin kauas, riittää kun katsellaan vuotta 2007. Elin jossain kuplassa, disconnected. Mutta niin tietoinen kaikesta. Serkku kävi itse vain välillä kylässä. Asunto näytti joka visiitin välissä enemmän ja enemmän sekopäisen asuinsijalta.

Ysäribileet fuksivuonna

Lukiossa se syntyi, se ajatus. Nörttityttö, joka tykkäsi loogisista asioista, tunsi yhtäkkiä psykologian ja ihmisen kehityksen ja häiriöt intohimonsa kohteeksi. Siihen aikaan ja vielä pari ensimmäistä opiskeluvuottakin minua vaivasi se, miten epämääräinen tiede psykologia välillä on: tämä asia voi olla näin, tai sitten se voi olla olematta. Syvää savolaista viisautta piilee kaikissa psykologian alan tutkimuksissa. Ehkä se oli se haastekin, mikä kiehtoi. Se, että omia aivojaan pitää vaivata ihan kunnolla, kun maailmassa on niin montaa eri väriä kun katsoo niitä läpi psykologian linssien. Siihen verrattuna luonnontieteet on varsin mustavalkoisia, asiat joko ovat tai eivät ole. Ja asuinhan sentään Suomen skitsofreniapääkaupungissa Kuusamossa, ehkä sekin vaikutti. Pääkallopaikalla :D Mutta kai sen vain tietää, kun sen oikean kohtaa.

Kirjoittelin lukiosta huippupaperein, mitä muuta voi odottaa tunnolliselta, ahkeralta ja älykkäältä tytöltä. Minä ja psykologia saatiin kuitenkin odottaa toisiamme vielä välivuoden ajan. Oli tämä hieno nuppini ihan kuiva kirjoitusten jälkeen ja jäin sitä lepuuttelemaan Cittariin välivuodekseni. Välivuosi ei ole mikään huono juttu, siinä ehti nähdä vähän erilaista maailmaa ja erilaista elämänrytmiä. Opiskelin avoimessa yliopistossa siinä samalla. Nälkä kasvoi syödessä. Olin ahdistunut: entä jos en pääsekään sisään, jäänkö mä tänne Cittariin? Ihanan huoletonta nuoruuselämää, mutta kunnianhimoni ja haasteenkaipuuni vaati jatkamaan matkaa. Luin pääsykokeisiin tosissani, eristäydyin käytännössä muusta maailmasta. Se oli ihan pyllystä kyllä, muistelen sitä edelleen elämäni yksinä rankimmista ajoista. Mutta mitään vähempää en halunnut unelmani eteen tehdä. Jos en pääsisi sisään, tietäisin kaikkeni antaneeni. Jos jotain tärkeää todella tahtoo, ja aikoo yrittää, niin mitä järkeä on yrittää puolilla valoilla? After all, kuolinvuoteellaan ihmiset eniten katuu niitä asioita, mitä he jättivät tekemättä. 

Yksi vappu. Rakastin noita sarvia!

Mietin tuolloin paljon sitä, miksi juuri minä tätä haluan ja miksi juuri minä olisin tässä hyvä. 

Pääsin sisään ja olin onneni kukkuloilla. Käytännössä siitä hetkestä lähtien tuo ajatus siitä olisinko minä hyvä tässä, kääntyi siihen, että nyt aletaan ajatella miten minusta tulee tässä hyvä näiden vuosien saatossa. Ihmiset ympärillä alkoi jo tässä vaiheessa puhua mulle ikään kuin jo nyt ymmärtäisin elämästä yhtään sen enempää kuin ennen sitä paksua kirjettä. Taisin saada sen kirjeen mukana myös sen kuuluisan kyvyn lukea ajatuksia.

Pakkasin kamppeeni poikaystäväni kanssa, ja muutettiin Jyväskylään. Ensimmäistä kertaa omilleni. Henkinen kasvu oli taattu. Fuksivuosi oli erittäin sosiaalinen, aivan ihana ja samalla kovin raskaskin. Miten siitä onkin jo niin kauan? Ne ihanat avoimet uudet ihmiset, joihin tutustuin! Olen aina ollut hirveän hauska, semmoinen pelle, mikä varmaan näkyy täälllä blogissakin. Mutta tuohon aikaan myös paaaaljon nykyistä sulkeutuneempi. Heti ensimmäisistä päivistä psykan opiskelijana mun avoimuus on alkanut lisääntyä. Tunteista ja ajatuksista on oppinut puhumaan muille, ja hyväksymään ja ymmärtämään oikeastaan mitä vain. Sitä avoimuuden siementä ja omaksi itsenäiseksi ja kokonaiseksi minäksi kasvamista olen vaalinut tuosta päivästä asti. Tänä päivänä olen siinä pisteessä, etten osaa enää määritellä itseäni kunnolla, koska mussa on sekä tuo älyttömän avoin ja sosiaalinen, että vetäytyvä puoli. Mutta sellaisiahan me kaikki ollaan, hyvine että huonoine puolinemme, ja ne huonotkin puolet voi olla hyödyllisiä tai tarpeellisia myös.

Mun yksi ajatusmaailmani kulmakiviäni on, että mikä tahansa on ok, jos se ei satuta tai vahingoita sinua tai muita. Ja kaikki kehittää, tavalla tai toisella.

Psykologeja alettiin muokkaamaan heti alkuunsa. Fuksiaisissa piti pukeutua vankimielisairaalan potilaaksi. Sitä ihanaa itseironiaa :)

Fuksiaisasustetta

Psykologiaan vihkiytyminen alkoi ensimmäiset pari vuotta massaluentoja läpi kulkien. Ja istuttiin omaa päätä pohtimassa pienryhmäterapiassa. Tuolloin mä vielä luulin, että mulla ei oo mitään ongelmia missään, mutta hah! Jokaisella on aina jotain, mitä voisi itsessään pohtia! Pitää vaan olla rohkea ja avoin itseään kohtaan, ja valmis tekemään muutoksia. Itsen ja muiden reflektointi on yksi psykologin tärkeimpiä ominaisuuksia. Ja huonoimpia, koska joskus asioista uhkaa tulla turhan monimutkaisia. Huomattiin jo kaveripiirissäkin, että me taidetaan olla maailman ainoita jotka ajattelee asioita ihan hirveästi. Liikaa. Rentous voi unohtua, kun jumahtaa analysoimaan. Meiän kaveripiirin dynamiikkaan kuuluikin hävyttömän läpänheiton lisäksi mm erilaisia kuulumiskierroksia, joissa piti vastata myös kysymyksiin "mitä sulle oikeasti kuuluu?" ja "miten olet kehittynyt viimeisen puolen vuoden aikana?" Ja tietysti viiltävää itsensä analysointia ja meta-ajattelua.

Tuleva psykologi tykinruokana.

Kolmantena vuonna astuttiin tiedeyhteisöön, ja tehtiin kandin työt. Omani käsitteli miehen väkivallan vaikutusta äiti-lapsi-suhteeseen. Kolmas vuosi toi tullessaan myös ensimmäiset käytännön taitoja kartuttavat kurssit ja ensikosketuksen siihen, miten asiakkaan kanssa ollaan yhteistoiminnassa. Näistä lienen saaneeni ensimmäiset ammatilliset orgasmit, jos tämmöistä termiä käyttäisin. Kolmas vuosi päättyi poikkeuksellisesti ensimmäiseen työpaikkaan kotikonnuillani. Olihan se aika hurjaa kun näin jälkikäteen miettii, mutta se meni niin hirvittävän hyvin, että siitä saamani itseluottamus kantaa ehkä vielä tänäkin päivänä. Mulla on hyvä vaisto ja läsnäolo, ja hahmotan hyvin kokonaisuudet. Ei pidä myöskään aliarvioida nuoren tulokkaan intoa. Selvisin niin monesta kiperästä tilanteesta, että koko kesä oli yhtä ilotulitusta siinä mielessä. Joka päivä pelotti, mutta joka päivä kasvoin. Istuin mm setvimässä itseäni tuplasti vanhempien elämänpulmia, ja sain siitä kehuja enkä itsekään tiedä miten mä siihen kykenin.  

Hippisitsit

Tuon kesän jälkeen itsetunto oli hyvillä kantimilla, ehkä musta onkin tähän. Tehtiin sitten neljäntenä vuonna gradu, aiheesta väkivaltaisten miesten näkemyksiä isyydestä. Tuolloin myös erosin 6 vuoden suhteestani, ja siitä koen oman yksilönkehitykseni purskahtaneen toden teolla käyntiin. Lisäksi muutin Kortepohjan ylioppilaskylään. Ah, sitä boheemia vapautta ja urbaania romantiikkaa! :) Kuntosali oli muutaman sadan metrin päässä pommisuojassa ja siellä tämä kaikki alkoi. Aloin myös tankotanssia. 

Suomen Psykologian Opiskelijoiden risteilyllä.

Viidentenä vuonna aloitin ammatillisia opintoja, toimin WAIS-IV aikuisten kognitiivisen testin standardointitutkimuksen koordinaattorina, pienryhmän ohjaajana ja nettipsykologina. Kognitiivinen terapia alkoi olla tuttua. Koko ajan olen oikeastaan tiennyt kliinisen psykologian olevan oma alani, eli nämä mielenterveyden häiriöt. Toisaalta ainut mikä minua ei kiinnosta on työ- ja organisaatiopsykologia. Sitten alkoi olla myös selvää, että kriminaalipsykologia on ehkä se suurin intohimoni. Mulla oli myös ollut jo useamman vuoden selvää, minne haluan tekemään harjoitteluani, ja laitoinkin hakemuksen menemään jo yli vuotta ennen kuin harjoittelu edes alkaisi. Ja pääsin. Jokusen kerran on käynyt niin, että jossain haastatteluissa jäädyn, mutta silloin kun täydestä sydämestäni haluan jonnekin, osaan yleensä itseäni ilmaista sen verran, että olen onnistunut.

Viidennen vuoden kevät meni Teksasissa. Opin siellä ihan hirveästi sekä itsestäni, että psykologiasta. Alunperin olin ajatellut, että eihän nyt vaihtoon mennä kirjoja lukemaan, mutta koska olin maisterivaihtari ei tuo suunnitelma ihan toiminut, mutta otin homman silti löysin rantein. Paikallisilla opiskelijoilla oli jenkkityyliin kovat paineet, ja minä kyllä opin mutta en stressannut.

Teksas ❤

Koitti viimeinen, kuudes, opiskeluvuosi ja viimeisenä meidän testimenetelmät. Olin jo useampia ihmisiä siinä vaiheessa testaillut, joten mulle tämä ei kovin rankkaa ollut, koulussa kyllä meni aikaa aamusta iltaan. Otin myös omia terapia-asiakkaita yhtä kursssia varten. Loppuvaiheessa ei oikeastaan enää mitään tenttejä hirveästi ollut, mutta sain semmoisen kyllä vielä harjoittelussakin pitkästä aikaa tehdä. Sain suorittaa sen etänä, tyylikkäästi yhden sairaalan vanhassa eristyskopissa.

pikkuinen harjoittelija viimeisessä tentissään :)

Vikana vuotenani palasin myös lähtöruutuun ja aloin tutoriksi. Mä oon aina tykänny tehdä asiat vähän omaan tahtiin :) Ja se oli kyllä sen syksyn paras juttu! Olin ihan seniori kyllä, mutta omanlaiseni persoona siinä. Toivottavasti inspiroin uusia tulokkaita siitä, että oma itsensä saa olla, ja elää voi ja vipattaa menemään, vaikka oiskin jo "vanha". Suuri osa psykan opiskelijoista on tosi tunnollisia ja perfektionistisia ja meiningeistä jo aikaa sitten pudonneita, joten olin oikeasti aika erikoinen kun jaksoin viipottaa näiden innokkaampien nuorten perässä. Muutoin mulla olikin henkilökohtaisessa elämässä rankkaa tuona syksynä, mutta ystävät auttoi jaksamaan.

❤

Harjoittelua varten muutin Kuopioon, enkä tuntenut täältä ketään. Se stoori onkin jo kirjoitettuna, miten olen sosiaalistunut. Harjoittelu oli ihan mahtavaa. Olin niin tullut kotiini. Se voisi olla pelottavaa, mutta kun se ei ollut mun ensimmäinen työ tai asiakas/potilaskokemus, niin mä vaan nautin jokaisesta päivästä ja siitä uuden oppimisesta. Mulla on aina ollut hyvä kyky olla vatvomatta työjuttuja, koska niiden eteen ei voi tehdä yhtään mitään enää töiden jälkeen. En ole koskaan potenut sen sorttista työuupumusta, mutta en sano ettenkö voisi. Irrottautumista jotkut harjoittelee vielä vuosienkin päästä. Asiakkaiden kertomukset voi ottaa vastaan empaattisesti imeytymättä itse siihen vorteksiin.

Kesällä harjoittelun jälkeen valmistuin. Olin pelännyt tuota hetkeä ja siirtänyt sitä eteenpäin ihan mielelläni. Musta tuntui, että elämä varmaan tietyllä tapaa loppuu, kun ei voi olla enää niin vapaa. Mutta oikeastaan opiskellessa on kans aika kiirettä, ja nyt on sentään yleensä illat vapaata. Paitsi jos olet toimelias niin kuin minä, ja treenaat ja bloggaat ja mitä lie. Aikaa on varattava tietysti myös syyllisyydelle siitä, ettei esimerkiksi venyttele tai tee mitään fiksua. Ja opiskelenhan minä nytkin. Taitoja vaan pääsee heti käyttämään, eikä vaan arvelemaan tarvitseeko niitä. Rorschachiin kouluttautuminen on ollut aivan huippua, mä tykkään edelleen niistä mustetahroista niin kovasti :)

Tutkintoanomusta postittamassa.

 Harjoitteluun astuessa sitä mietti sellaisia asioita, kuten että voiko näin tehdä, saako näin sanoa, miten pitää toimia jos x ja jos y, saanko pukeutua näin? Itse pohdin mm saako mulla olla punaiset hiukset ja vähän korkoa talvisaappaissa. Hehe :D Kyllä saa! Ammatillisuus paistaa kyllä läpi, vaikka näyttäisi miltä, ja kyllä sekin paistaa jos on pukeutunut juuttisäkkiin eikä viihdy siinä. Ei niitä asiakkaita kuitenkaan loppujen lopuksi kiinnosta millainen auttaja heillä on, kunhan siltä apua saa.

Mun korttini harjoitteluni ohjaajalle. Kyseessä mun lempparikirja lapsena, ostin
tän sokkarilta ja kirjoittelin oman pienen harjoittelukertomukseni sisään.

Mun ja mun parini artikkeli meidän gradusta julkaistiin viime kesänä ja esitelmöin sen yhdessä väkivaltakongressissa Jyväskylässä. Haluaisin jatkaa tohtoriksi asti näistä väkivaltajutuista, mutta suunnitelma puuttuu, ja tämä työelämä pitää huolen siitä, että kovin montaa ylimääräistä aivosolua ei löydy tämän asian pohtimiseen.

Tutkija-minä :)

Nyt olen ensimmäisessä oikeassa työssä, valmistuneena psykologina. Onko mulla muuta elämää, nyt kun en ole enää vapaa ja villi (hehe) opiskelija? On :) Se on itsestä kiinni. Ihmisiä on muuallakin kuin yliopistossa. Niiden saavuttamiseksi täytyy nähdä enemmän vaivaa, mutta se on vain haaste, ei este. Eikä mulla ole tylsää, koska mä olen koko ajan inspiroitunut. Töihin on nuivaa herätä joka aamu aikaisin, mutta sinne ei ole ikinä ollut ikävää mennä. Tällä haavaa kokemusta on kertynyt mielenterveysongelmista aikuisilla, perheillä ja lapsilla, skitsofreniasta, persoonallisuushäiriöistä ja erityisesti psykopatiasta. Huomaan itse persoonana muokkautuvani töideni pohjalta myös. Kriminaalipuolella olen urasuuntautunut ja tietynlainen ovela ja kylmempi minä valloittaa silloin myös vapaa-aikaani. Perheiden ja lasten kanssa huomaan itsestäni kuoriutuvan myös pehmeämpiä puolia. Olen jopa alkanut ajatella myönteisemmin sen suhteen, että itsellänikin olisi joskus lapsia. Kaikkea sitä :D Mutta tykkään kyllä tästä pehmeämmästä itsestäni, sen kanssa on kepeämpi elää.

Niille psykologiopiskelijatutuille, jotka tätä lukee, tiedoksi siis, että työelämää ei tartte pelätä. Siellä on kivaa, haastavaa mutta inspiroivaa. Jokainen asiakaskeissi ei mene niinku Strömsössä, mutta joka päivä on tilaisuus oppia ja yrittää uudestaan :) Mikään gradu, kurssivalinta tai harjoittelukenttä ei myöskään määritä koko tulevaa uraasi, joten stressi pois!

Voisiko tässä olla terapeuttisi?

Mutta olenko mä nyt kasvanut psykologiksi? Millainen se on? Sellainen rauhallinen, fiksu, ymmärtäväinen, hyvä kuuntelemaan ja auttamaan, jne? Olenhan minä, ja samalla en. Koska yksi tärkeä taito on osata jättää se ammattiminä töihin ja olla vain minä vapaa-ajalla. Psykologia on aika kokonaisvaltainen tutkinto, joka iskee myös omaan ydinminään, mutta elämästä tulee kovin väritöntä ja etäännyttävää jos myös yksityiselämänsä tilainteita lähestyy psykologina. Mulle se on semmoinen asia, josta olen ottanut piirteitä omaankin elämääni ja ajatteluun, josta ei pääse edes eroon. Mutta pidätän itselläni oikeuden olla myös täysi tollero, ja olla ihmisenä oikeutettu omaan siviilispersoonaan. Ja tarvitsenkin sen, että laittaa vapaalle kun tulee töistä. Ihmiset voi joskus kommentoida esimerkiksi riidan yhteydessä, että miten sä voit tolleen ku sä oot psykologi. Mutta en mä ole virka-ajalla silloin kun kyse on omista tunteistani, elämästäni ja omista läheisistäni. Töissä ei oteta minun elämääni tarkastelun alle, mutta vapaa-ajalla minunkaan ei täydy esimerkiksi kaikkien ihmisten seurassa olla jos en jossain viihdy, vaikka käytännössä tulenkin melkein kenen tahansa kanssa toimeen. Psykologia kun on siitä cool, että sitä voi tarpeen tullen soveltaa myös oman elämän tilanteisiin. Joskus joku kaveri on todennut, että mulle juttelu on ollu semmonen "mind fuck", että joutuu kasvotusten oman hömpänpömpän kanssa ja tulee vähän alaston olo ja sen jälkeen ymmärtää ottaa jonkun eri suunnan omalle ajattelulle. Että kaippa tästä ammatista on väkisinkin jokin väri jäänyt osaksi myös omaa ydinminääni :)

Tällä hetkellä työstän paitsi ammattitaitoani, koska me ei todellakaan valmistuta valmiiksi, mutta myös omaa persoonaani. Meidän tutkinto on yleispätevä, erikoistuminen tapahtuu kentällä. Tiedän jo itse haluavani integratiiviseksi psykoterapeutiksi. Siinä yhdistetään perinteinen psykodynaaminen sekä moderni kognitiivinen. Olen ehdottomasti elinikäinen oppija, ja haluan kehittyä koko ajan. En ole täydellinen, enkä tule ikinä olemaankaan.

Toinen asia mitä työstän on tuo persoona, sekä psykologiminän integroiminen muuhun elämään. Tästä teen ihan oman postauksen, joka on ollut ajatuksen alla koko tämän blogin ajan, mutta erityisesti viime kesästä, kun julkaistiin blogiteksti otsikolla "Saako psykologi blogata?". Mulla on omat ajatukseni tähän. Mä olen kuitenkin ensisijaisesti yksilö, sen jälkeen vasta psykologi. Enkä psykologinakaan se perinteinen täti-ihminen. Eikä se tee minusta yhtään huonompaa, vaan päin vastoin. Mutta tähän mä palaan vielä.

All in all. Mä rakastan psykologiaa. Se on älykästä, loputonta ja pohjattoman luovaa. Sitä voi soveltaa mihin tahansa ja sen parissa kehittyy paitsi itse ja omana persoonana, myös ymmärtää kanssaihmisiä. Sen avulla selviää mistä vaan. Voisin sanoa viisastuneeni. Mä en edelleenkään lue ajatuksia, mutta olen oppinut vaistoamaan ihmisistä asioita todella hyvin, ja siihen voin luottaa nykyään melkein satavarmasti. Very cool :)

Tässä kohtaa kiitän osuvasta syyllistyksestä kollega-Lindaa, jonka ansiosta tämäkin postaus näki päivänvalon. Sekä tämä, että tuo bloggaava psykologi, että myös aiheet "minä tanko-ohjaajana" ja "millainen on hyvä ohjaaja", odottavat julkaisuaan jo viime syksyltä. Nää diipimmät aiheet ottaa vähän pidemmän pohdinnan.

Sitä odotellessa. Bums up, have fun and follow your dreams! :)