Henkistä kasvua leikkikentällä

Tuossa jokunen viikko sitten olin Kuusamossa (niinkuin tälläkin hetkellä, uudestaan...) ja kävin sitten oman ala-asteeni leikkikentällä sen ainoan kuusamolaisen tankoilijan kanssa, joka myös asuu vielä siellä. Tiedän meitä muitakin, mutta ei siis asuta enää siellä. Tiina, mun parturi :P Tai siis kampaajaksiko sitä pitäisi sanoa kun minä olen nainen.

Tiinalla on harrastusta takana jo 4 vuotta, ja leikkikentällä se väänteli hienoja Iron-X:iä sun muita. Lälläslää vaan :D Tankotanssi Kuusamossa on vielä odottamassa läpilyöntiään. Tiinaltakin on kyselty tunteja, ja vetäisi se niitä jos tilat löytyisi. Ja jos tila-asia ratkeaa, esimerkiksi liikuntahallin puolesta, niin hoplaa, siinä aukeaa sitten harrastuksen kukkanen myös näillekin pohjoisille leveyksille. Oulussa on ja Rovaniemellä on, mutta molempiin on 200 kilsaa matkaa. Tiina käy kuitenki kerran viikossa siellä tunneilla. Itsekin aloittaisin sen tankotoiminnan täällä, jos vain asuisin paikkakunnalla. Kotiharrastuskin on mahdollista, mutta silloin on yleensä odotettavissa paljon tekniikkavirheitä kun kukaan kokeneempi ei kerro, miten pitäisi asentojaan korjata. Mut eipä se muuta vaadi sitten kun sitkeyttä omalta puolelta.

Mutta mitä sitä siis kaksi aikuiseen ikään ehtinyttä naista voisi tehdä leikkikentällä?

Tuon ylemmän kuvan nähdessään äiti tosiaan kommentoi, että olisitko uskonut, jos olisit pienenä koululaisena nähnyt itsesi aikuisena psykologina palaavan vanhalle koulullesi tekemään tätä? Nauratti, kovasti. Olin niin ujo lapsi, ja niin totaalisen huono liikunnassa, että varmaan tämä olisi ollut aika ihmeellistä. Ja kovin ei-aikuista.

Yksi selkeä asia, joka on tapahtunut tässä puolen vuoden sisään, on oman kehontuntemuksen parantuminen. Luultavasti sen puuttuminen mahdollistaa osaltaan epäterveelliset elämäntavat, kun ei yksinkertaisesta koe itsessään olevan mitään sen kummempaa vikaa. Sitten kun alkaa osata lukea ja kuunnella omaa kehoaan, tuntee sen vaihtelut paremmin. Nyt tätä kirjoittaessani olen univajeinen, sain unta liian myöhään. Tunnen, miten kroppa tuntuu samalta, kihelmöi, kuin adrenaliinit olisi koholla. Luultavasti kyse on kortisoleista mutta oli mikä oli, tunnen sen epäbalanssin. Mummolassa ollessani muutama päivä sitten tunsin illalla kaipaavani jotakin proteiinipommia, kun koko päivä oli menty lähinnä hiilareilla. Nälkä ei ollut mutta ruuanhimo pohjaton ja kroppani huusi sen sammuttajaa, proteiinia. Silti mätin suuhuni sen himoitsemaa sokeria. Makeanhimomonsterini nostaa päätään jos elämänrytmi ei ole tasainen. Ihminen voi puskea läpi vaikka koko elämänsä pysähtymättä oikeasti ikinä miettimään mitä oma keho tarvitsee tai miltä siitä tuntuu. Nyt kun omani on varsin herkkänä, vois ehkä sanoa, että se juttelee mulle nyt enemmän, on jotenkin vaikeampi toimia sen viestin vastaisesti. Se on hyvä juttu se.

Kynä

Perhonen

Remi

Kaksonen

Keem

 Siitä äidin kommentista aloinkin miettiä. Mitä oikeasti olisin pienenä ajatellut itsestäni, jos olisin nähnyt miten käyttäydyn kaksikymmentä vuotta myöhemmin? Ensinnäkin en olisi osannut yhtään hahmottaa miten pitkä ja samalla niin lyhyt pätkä ihmisen kehityksessä on kaksikymmentä vuotta. Monien olen kuullut kommentoivan, että he pienenä ajattelivat, että sitten kun he ovat kaksikymmentä, tai 25, tai jotain semmosta, että sitten heillä on perhe ja oma koti ja sen semmoista. Monen kohdalla realiteetit on iskeneet, että eihän se 25 sittenkään ole niin kovin aikuinen ikä ollutkaan, varsinkin jos on yhä opiskelija. Toisilla tuo visio on taas toteutunut. Mutta minä. Minä en ikinä ole haaveillut noista asioista. Haluan perheen, mutta olen osannut käytännössä laskea sitä vain niin päin, että milloin se on viimeistään hankittava, eikä että kuinka aikaisin sen vaadin itselläni olevan. Ei oikein ne nukkeleikitkään multa lähteneet, pirun tylsinä vekottimina pidin niitä leikkivauvoja. Mutta. Jos olisin nähnyt itseni roikkumassa leikkikentän tangoilla, tekemässä jotain näissä kuviassa näkyviä juttuja, olisin ollut todella häkeltynyt. Siis olenko tuossa minä? Pystynkö minä tuohon? Ylpeä. Sitä mä oisin ollut. Se ois luonut toivoa. Olin niin lahjaton liikunnassa, vaikkakin muihin tyttöihin verrattuna aika voimakas.

Serpentiini/Suljettu skorpioni

Yogini

 Noita keinukuvia. Niitä mä oisin kattonu varmaan vähän silleen "ööö, mitähän hittoa mä oikeen teen tuolle keinulle?! Mut okei, ihan siistiä..." Vaan nämä tankokuvat, ne ois näyttäny mun silmään todella cooleilta. En tiedä, olisinko mä jo silloin osannut lukea ihmisiä niinkuin nyt, eli olisinko osannut lukea itsestäni sen kasvaneen itsevarmuuden, mitä olen saanut? Se, että olin pienenä niin pelokas, tuntui että haluan kaikkea, mutten uskalla tavoitella mitään. Pitäisinkö itseäni nyt onnistuneena yksilönä, vai jotenkin outona? Olisinko nähnyt sen, että on rohkeaa olla outo? Pihalla kävi samaan aikaan myös joukko poikia, jotka varmaan pienen minäni silmiin olisi näyttäneet isoilta ja cooleilta mopoineen. Ja miten tämä isompi minä ei antanut tekemisiensä häiriintyä niistä. Käsittämätöntä. Olin niin hermostunut ja herkkä jännitykselle, että muistan jo pienenä epäilleeni, mitä voin elämässä tehdä sen vuoksi, ettei hermot kestä. Altistaminen ja itseni jatkuva haastaminen ja tunkeminen ulos omalta mukavuusaluelta on johtanut lopulta kohti parempaa. Onneksi älysin jo pienenä, etten voi antaa itselleni periksi ja jäädä kuoreeni. Ujous ei ole sairaus, enkä puhu nyt siitä. On ok olla ujo, mutta minä olin enemmän kuin ujo. Olin stressialtis ja helposti jännittävä, ja kärsin siitä myös fyysisesti. En kokenut olevani oma itseni, tai en kokenut olevani semmoinen kuin millainen haluaisin olla.

Buddha

Jatkettu perhonen

Olen aina tykännyt omasta nuoresta iästäni, ikääntyminen ei ole ikinä oikein innostanut (tosin ketä on?). Musta on aina tuntunut, että vanhentuessa tilaisuudet ja mahdollisuudet vähenee, ja elämä urautuu. Oon ollut jotenkin tietoinen tästä jo pienestä pitäen. Sillon musta tosin tuntui, että mulla on paljon aikaa vielä, jopa hukattavaksi asti. Että ehdin kyllä tehdä juttuja. Nyt ehdin myös, mutten ole siitä enää ihan niin varma kuitenkaan, kun kaikki ei ole täysin omissakaan käsissä. Perhanan ihmiset, kun niistä tulee muuttujia matkaan, ei tätä elämää kuitenkaan kukaan missään pullossa elä! *vitsi* Mutta tosipuheessa, jos olisin pienenä nähnyt itseni, yhä elämässä tälleen iso hymy huulilla leikkikentällä, jos siis tietäisin myös elämässä saavuttaneeni jotain (vaikka tällä hetkellä olenkin työtön), olisin tosi iloinen. Että hei, ikääntyessä ei tarvitsekaan alkaa tylsäksi! Ei ole mitään väliä, mikä se sun numero on, saat silti touhuta ihan mitä haluat. On tosi masentava ajatus, että rajoittaisi itseään jonkin kuvitteellisen sosiaalisen rajan taakse, ettei jokin asia enää ole sinulle soveliasta. Miksei olisi? Oletko sinä huonompi ihminen tai huonompi jossain, jos käyttäydyt jossain tilanteessa hullunkurisesti? Haluan ajatella, että maailma muuttuu suvaitsevammaksi koko ajan ja niin sanotusti värit ihmisten maailmassa lisääntyvät samalla kun ihmisten ahtaminen sosiaalisten normien laatikoihin vähenee. Joten, ei muuta kuin isät/äiditkin lasten kanssa leikkikentillä jumppailemaan pelkän vieressä tylsistymisen sijaan :)

Tää tais olla ainoa vekotin jota oikeasti käytettiin niinkuin sitä kuuluukin käyttää.

Mahtaako joku lukijoista miettiä vielä, että miksi me tämmöistä, aikuiset ihmiset, leikkikentällä? Osaanko edes selittää? Tätä tekee oikeasti ihan kaikki tankoilijat ja sitä myötä luulen, että myös muut ilmalajeja ja sirkusta harrastavat ihmiset. Jos me oltaisiin semmoisia, joille tankotanssi tarkoittaa lähinnä lattialla kiemurtelua, niin tuskin se leikkikenttä niin hirveästi houkuttelisi, kun se ei kovin seksikäs paikka ole. Mutta jotakin siinä on niin hienoa, kun löytää jonkun paikan missä roikkua, ja soveltaa taitojaan. Mitä oudompi, sen parempi. Siinä on jotain veikeätä, kun aikuisen ihmisen ilme muuttuu samanlaiseksi kuin lapsella joulupukin tullessa taloon, kun huomataan ulkona jokin jännä paikka missä roikkua. Musta se on hienoa, että uskalletaan olla leikkisiä, vaikka ollaan aikuisia. Tiina muistaakseni sanoi, se kun lähentelee jo neljääkymmentä, että onkohan tämä ihan normaalia nelikymppisen käytöstä. Ja minä muistaakseni totesin, että ihmisen kehityksen asiantuntijana minulla on laillinen oikeus todeta, että ON!! :D