The end of harjoittelu

Tänään oli mun viimeinen työpäivä, eli harjoittelun viimeinen päivä. Se oli yllättävän hektinen, kaikki piti saada pakettiin ja sellaiseen pieneen säätöön meni hirveästi aikaa. Ehdin just ja just saada kaiken purkkiin, että ennätän vielä bussiin ja paikan päälle omaan läksiäisillalliseeni.

Harjoittelu on ollut niin mahtava kokemus, että sääli sitä on lopettaa. Mutta siinä missä jotain loppuu, jotain myös alkaa.

Otin riskin ja leivoin vikaksi päiväksi työporukalle Hellapoliisin Turkinpippurimarenki-sitruunapiirasta. Mulle se on suorastaan orgasminen elämys, mutta moni mun kaveri on kakonut vessassa asti suutaan puhtaaksi sen jälkeen. Halusin silti tarjota jotain, mikä on lähellä itseäni ja eipä se mitään jos kaikille jää paska maku suuhun :D Vastoin kaikkia odotuksiani työporukan karkkihammas on sen verran voimakas, että ne jopa tykkäsi siitä kakusta! Wou! Olin kuitenkin siihen liittänyt ihan paperilla semmoisen asianmukaisen varoituksen, että tää on aika erikoinen ja etene varovasti, voi olla että päädyt joko taivaaseen tai helvettiin. Ainaki olin varoittanut :D
Jos tää ois yhtään tasokkaampi treeniblogi, niin varmaan tässä kohtaa mä ylpeilisin sillä, kuinka kestin paineet ja himot ja en sortunut syömään siitä mitään ja olin niin häppi häppi kun sain katsoa kun muut syö ja tyydyin itse vaan haistelemaan. Kattia kanssa, kaks palaa vedin, enempää ei ehtiny ku se jo katos! :D Ja lusikallistakaan en kadu, sen arvosta se oli :P

mäiskitään turkkaria

kriittinen vaihe, sitruunakiisseli

toinen kriittinen vaihe, marenki

Pala taivasta kulhossa

Aiemmin töissä sain osastolta lahjaksi kortin, jossa on kaikkien, myös potilaiden, nimet. Se oli jotenkin hellyyttävää, kaikki ne paatit oli halunnu kirjottaa siihen ja osastokokouksessa, jossa esityslistalla oli minun vika päiväni, pidin lyhyen puheen ja kaikki tuntu niin ihanasti toivottelevan onnea jatkoon. Kovasti ne on jo tässä viimeisen kuukauden kyselleet, että jatkanko mä osastolla tai koko sairaalassa valmistumisen jälkeen, mutta jatkohan mulla on ylipäänsä auki mutta tässä sairaalassa se ei ole. Ehkä palaan joskus, jos se tielleni osuu. Siitä tuli kuitenkin jossain määrin semmoinen koti.

Paattibägi

Sain myös sen kortin lisäksi kangaskassin, jonka oli yksi potilaista painanut ja kuulemma kovasti siihen keskittynyt. Kauheen suloista :) Otinpa sen sitten samantien käyttöön ja kävin korkkaamassa läheisessä marketissa. Eipä oo joka tytöllä tämmöstä näin hienoa paattibägiä. Mä joskus nimeän asioita, joihin syntyy joku kipinä, jotka on jotenkin jossain määrin erikoisia ja tavallisesta poikkeavia. Tää kassi kulkee nyt siis nimellä Paattibägi.

Harjoittelun ohjaajalta sain ison leikkuulaudan (erottuu
selkeesti lattiasta, eiks jeh :P) ja keittiövälinettä. Koska oon jakanut omaa
terveyspropagandaani koko tän viisi kuukautta :D

Illallisella Kuopion Wanhassa Satamassa annoin omalle harjoitteluni ohjaajalle pienen Arabian posliinipupun työpöydälle muistuttamaan siitä, että joskus sillä oli tämmöinen psykologinpoikanen kasvatettavanaan. Sitten kortin virkaa täytti Miina ja Manu-kirja, jonka osasin lapsena ulkoa, ja tähän nyt olin kirjoitellut omia ajatuksiani harjoittelun ajalta. Se meni jokseenkin yksiin sen kirjan tarinan kanssa, siinä oli tutkimusmatkailuteema.

Oon nyt yhden askeleen lähempänä savolaisuutta, söin elämäni ekat kalakukot.

 Ja sitten vielä mustikkakukkoa jälkkäriksi

Meiän neuropsykologi on oikein kuvaintoilija jos sille antaa kameran käteen, vaikkei se osaa oikein hallita sitä kännykkää. Mutta kovasti se mun habaa ihmettelee ja piti saada se kuvattavaksi.

Livenä tää on kyllä vaikuttavampi :D

Mulla on vähän tai aika paljonki ajatuksia ihan tästä valmistumisesta itsestään. Sehän tässä koittaa nyt kun harjoittelu on ohi. Palailen asiaan :)