Möllötystä ja uutta haastetta

Mä olen aika vakaa ihminen, en hirveesti mielestäni keikuttele venettäni. Keikuttelen silleen sopivissa määrin, että pysyy hereillä, vai sanoisko mieluummin niin, että soutelen mielelläni vähän uusille vesille aina silloin tällöin. Uusia maisemia, ja näin. Nään tässä tätä kirjotellessani mielessäni itteni Kuusamossa, omalla järvellä soutelemassa tyynenä kesäiltana, kun aurinko on värjännyt järven pinnan oranssiksi ja missään ei kuulu yhtään mitään. Sellaista hiljaisuutta ja tyyneyttä kokee harvoin.

Nyt tässä nykysellään en oikein tiedä, että mitä sitä nyt kaipaisi, maustetta elämäänsä. Oon välissä vähän tylsistynyt. Vaikka kaikennäköistä viritystä myös onkin. Ihan hirveen radikaaliksi ei viittis heittäytyä, kun silloin jäisi taakse nää tämän hetken hyvätkin jutut. Oon tässä pari viikkoa nähny paljon unia junista. Ne on yllättävän ahdistavia. Koko ajan oon myöhästymässä junasta, en pysty olemaan siinä junassa kovin kauaa, joudun poistumaan hakemaan jostain random asunnosta jotain tavaraa tai ihmistä, joka on unohtunut kyydistä, juna lipuu ohitse silmieni edessä ja tiedän etten juoksemallakaan enää ehdi. Jne, tämmöistä vastaavaa.

Että semmosta pientä ahdistuneisuutta ilmassa. Tai sitten mä vaan oon vihdoinkin oikeesti muuttumassa Sheldoniksi, semmosta pientä "höpelyyttä" mussa oli jo lapsena.

Mulla on selkeähkö visio siitä, mitä mä tartteisin nyt poistaa mun elämästä, mut mitäs tilalle?
Kaikennäköistä vastoinkäymistäkin on riittänyt tässä tämän vuoden puolella. Mistä riipasta sitä iloa ja uutta intoa? Ainahan mä toki selviän, vaikka välillä vähän depistelenki.

Elämä on ollut erityisen rankkaa jos olet mun puhelimeni. Tai kuntosalikorttini. Tai tuulihousuni.

Puhelin tippui tuossa maanantaina taskusta työmatkalla. Äiti sitten soittaa työpuhelimeeni, että joku tyttö oli soittanut siitä mun puhelimesta ja kertonut löytäneensä sen maasta. Sain sen sitten takaisin, ja se oli ilmeisesti kertoman mukaan jäänyt auton alle. Kaikki puhuu mulle uuden puhelimen hommaamisesta, ja ohan tuon kanssa nyt eläminen vähän haastavaa, kamerakin on ihan suttuinen, vai mitäs sanotte tästä kuvanlaadusta eiliseltä KunnonSalin treeneiltä:

Mut aatelkaa nyt. Se reppana on tippunut, tuskissaan huutanut, kun sen päältä on ajettu ja siinä se yksin makaa maassa hylättynä. Taistelemassa hengestään kaiken loskan keskellä, haavoittuneena, ja ettei vaan se turvakoodi ehdi mennä päälle, että joku voi soittaa siitä sille apua. Ja nyt se tuli takaisin kotiin. Sehän on urhea sotaveteraani! Sentäs en mitään debriefingia oo sille vetänyt...

Kuopiossa on ehkä koko Suomen kauheimmat kuskit, hirveetä road ragea keskellä kaupunkia. Oon itsekin tullut jo kerran suojatiellä seisseen auton töytäisemäksi, kun se, kuten ei moni muukaan, ollut katsonut yhtään jalankulkijoiden perään, vaan ainoastaan se kiinnostaa, milloin itse pääsee eteenpäin. Tiedä sitten mikä näiden Kuopion autojen penkeistä nousee up in the ass of savolainen kun pitää tolleen olla.

Tää on kyllä livenä jotenki kauheempi...

Taskusta oli tippunut myös kuntosalikortti, siitä tuli sitten tekstari että se on palautettu salille. Tuulihousut oli tippunut eri reissulla Helsinkiin, varmaan jonnekin junaan. Ne ei oo palautuneet kotiin. Maailma on siis hetkellisesti ollut täynnä mun kylvämiä leivänmuruja.

Semmoinen pieni hauska juttu taas mun äidistä. Se kun soitti mun työpuhelimeen tuosta puhelinjutusta ja jätti vastaajaan viestin, se oli vähän änkyttävä. Syy siihen oli se, että se ei ollut henkisesti valmis kuulemaan mun vastaajaviestiä, joka oli hämmentänyt äidin asiallisuudellaan. Se ei vaan sitten osannut käyttäytyä, kun oma tohelo tytär kuulostaa niin ammattimaiselta. Iskäkin aina kommentoi välillä, että mitenhän minä oikein pärjään, uskookohan minun jorinoita kukaan, tietääkö se tyttö oikeasti mistään mitään? Kotijoukot, ne on niin hirveän kannustavia välillä... En todellakaan ole profeetta omalla maallani, ei epäilystäkään :D Mut tän vuoksi mä kyllä niin rakastan mun vanhempia, huumori ja silleen :)

Ja muukin suku. Unohdin tän kuvan siitä mun psykologi-tekstistä. Tää on kesältä mun ja mummon yhteisistä juhlista. Mummo täytti 80v ja minä valmistuin. Iloitaan tässä yhteiskuvassa saaduista lahjoista. Noi on alkoholittomia kuusenkerkkä-shampanjoita naapurikylästä Tolvasta.

Kyykkyhaaste alkaa olla enemmän loppusuoralla, tosin en oo saavuttanu siinä vieläkään sitä että pystyisin ilman kantapäätukia mukavasti olemaan, niin sitä mä jatkan. Mutta aika napata sitten jotain uutta putkeen. Kino Yogalla ois selkätaivutushaastetta maaliskuulle. Sitä vois kattella. Mut Joannan kanssa päätettiin ottaa spagaattihaaste.

6 viikkoa joka päivä venyttelyä tämän mukaan:
http://www.unique-bodyweight-exercises.com/splits.html

Oon kuullu tuosta paljon hyvää. Mut sillä erotuksella, että kyllä viikkoon saa mun mielestä ottaa välipäivänkin, ja jos tekee jotain muuta venyttelyä, käy vaikka joogassa, niin sekin sallittakoon korvaamaan. Nyt me sit Joannan kanssa kommentoidaan päivittäin toiselle, kun ollaan sen päivän venyt tehty, tai tunnustetaan jos ei tehty. Joanna se yritti jo heti alkuunsa selitellä miks ei välttämättä tee. Itsekin tiedän olevani kotona iltaisin aika väsynyt, että venyttely joka on jotain ihan muuta kuin rauhoittavaa ja vaatii lihasvoimiakin, on usein aika kynnyksen takana.

Mutta siihen ei auta kuin tämä seuraava:

On se hieno mies, tuo Yoda :)

Ehkä ens postaukseen jotain asiaakin, ja vähemmän haahuilua :)