Pole Night Showcase

Seuraa siis "Kisarapsa" Hämeenlinnan Pole Night Showcasesta, joka pidettiin pari viikkoa sitten. Kyseessä siis tapahtuma, jossa oli tarkoitus esitellä erilaisia tankoilutyylejä ilman kilpailupainetta. Oliko se sitten lopulta kilpailu vai ei, kun erilaisten kategorien parhaita ja illan paraskin valittiin, ja palkintojakin oli huikeita, FitPolea ja rengastrapetsia yms. Mutta olipa mikä tahansa, niin totean, että oli tosi hyvin järjestetty, viihtyisä ja hämmentävän monia toimijoita olivat saaneet paikalle myymään sekä sponsoreiksi. Tuomaristossa istui mm Anna-Maija Nyman ja Tracey Simmonds, joka on FitPolen mannekiini Etelä-Afrikasta, ja vastikään muuttanut Lahteen pyörittämään uutta tankostudiota.

Pole Nightin järkkäsivät Reetta ja Maija, itseään kutsuvat nimellä PahaPari tai jotaki sinne päin. Molemmat myös foorumilta tuttuja, mutta nyt ensimmäisen kerran livenä kohdattiin. Tuskin jäi viimeiseksi heidän järjestämäkseen tapahtumaksi, heistä kuultaneen siis vielä ;)

Minun osallistuminen lähti viattomasta arvonnasta Facebookissa, ja vastoin yleisiä tapojani voitin sen. Pikkunen Carla-koira oli nostanut just mun nimen hatusta ja varmisti täten, että lähdettävähän se sitten oli.

VIPit sisälsi piletit ja parhaan pöydän mulle ja 3 kaverille sekä skumppapullon. Olin kovasti pohtinut muutenkin lähtemistä, mutta olisi varmaan jäänyt ilman tätä pakettia tekemättä, kun muutenkin on pitänyt reissata työn merkeissä ja kavereitakin olisi (ehkä) ollut vaikeampi houkutella mukaan silleen ihan "tavallisten kuolevaisten" tapaan :D Tärkeimpänä pointtina kuitenkin ehkä se, että nyt oli sitten takuulla hyvä paikka myös kuvata. Koska sitä halusin tehdä, harjoitella kuvaamista, mutta olisi ollut kurja tulla pitkän matkan takaa ja sitten päätyä jonnekkin takariviin ja ei olisi voinut kuvata käytännössä ollenkaan.

Ajattelin kyllä jälkeenpäin, että kiva juttu kun just minä sen paketin satuin voittamaan, "maksoin" ylläpitoni ottamalla kuvia. Taidoiltani olin varmasti paikalla olleista viidestä kuvaajasta se heikoin, ja muilla oli ties mitenkä jötkäleet kuvaputket käytössä, ja itselläni vielä ihan vain se, minkä kameran mukana sain. Mutta, muut kuvaajat oli sijoittuneet taka-alalle tai viistoon, minä enemmän etualalle, joten sitä myötä minullekin oma ekologinen oksani löytyi.

Paikalla oli aika paljon jengiä, ja paljon kuulin hyvää tästä tapahtuman järjestelystä sekä kisaajien, että osallistujien osalta. Ainoa kritiikki, mitä kuulin, oli näkyvyydestä. 200 ihmistä oli aika pienessä tilassa, ja lattiapätkiä oli joidenkin hankala nähdä, kun esiintyjät eivät olleet missään lavalla. Osa katsojista joutui myös seisomaan, se voi alkaa hieman hapottaa pitemmän päälle.

Fanikuvaan päästiin myös, tässä Anna-Maija Nyman, suomalainen Ruotsin mestari. Matkalla tankomaailman huipulle, sanoisin :)

Kiva reissu oli kyllä kaiken kaikkiaan. :)

Nyt tämä postaus siirtyy sitten kuvien puolelle. En ole aiemmin ikinä muokannut ottamiani kuvia. Kauheen kiva napsia niitä kuvia, mutta kellehän sen muokkauksen delegoisi? Lopulta se alkoi sitten jo ihan sujua, ja alkuun päästiin kaverin opastuksella. Kaveri, joka myös auttoi kameraan asetukset kohdilleen. Tämmönen vertaistuki varsinkin photoshoppauksessa säästää kilometrin verran hermoja! :)

Myöhemmin, kun toivottavasti olen parempi tässä tai alan kuvata vielä osuvammilla välineillä, nämä kuvat saattaa hieman nolotuttaa, ja alkaa nähdä sitten jälkikäteen oman silloisen kädenjäljen puutteet, mutta nyt tähän taitotasoon, käytännössä ensimmäisellä keikalla, olen aika tyytyväinen.

Ensin ajattelin, että kuvailen vähän satunnaisesti ja yritin kikkailla kaikenlaisten ilmeiden löytämisen kanssa, mutta sitten kun huomasin muiden kuvaajien olevan enemmän viistossa, tajusin, että sehän voi hyvinkin käydä niin, että jostain liikkeestä ei olekaan selkeää etukuvaa, joten aloin sitten kuvata enemmän niitä ihan kokonaisia asentoja. Eniten jäi harmittamaan jäi kuitenkin, kun kaverin suorittama hieno machine gun jäi kuvaamatta, tai se tuli liian läheltä, eikä kukaan muukaan ollut sitä kuvannut. Siinä vaiheessa en vielä hoksinut, että saatan olla ainoa etupuolen kuvaaja.

Tässä siis minun ottamiani kuvia :)

Tapahtumaan oli onnistuttu oikeasti saamaan erilaisia tankoilijoita, erilaisilla vahvuuksilla. Yläkuvassa Martta luottaa selkäänsä ja hitaan hypnoottiseen etenemiseen, alakuvassa taas luotiin draamankaaressa juonta.

Nämä kaksi esitystä, ylempi ja kaksi alempaa kuvaa, jäi mieleen tunteidensa puolesta. Biisit oli esittäjille henkilökohtaisia sisällöltään, ja se oikeasti tuntui yleisöön asti. Alakuvan Riikka Studio Jadelta Seinäjoelta on yleensä korkkareissa, tällä kertaa ihan "luomuna", hänen esityksensä oli illan viimeinen, mutta jotenkin mielestäni tosi vaikuttava ja hieno.

Jos oikein hoksin, niin tämä Ballerina kuuluu Jennylle, joka on myös foorumilta tuttu ja tämä ballerinan saaminen mahdollisimman täydelliseksi on hänen pitkäaikainen tavoitteensa. Mielestäni tässä ollaan jo tavoitteessa aika pitkällä :)

Tämä Rainbow Marchenko jäi hieman harmittamaan, juuri kun kuvan tyttö suoristi takajalkansa, tanko oli pyörittänyt asennon jo niin, että minua kohti oli pelkkä haaroväli eikä kukaan muukaan ollut saanut kuvaan sivuprofiilia. Mutta yleisö näki sen koko hienoudessaan :)

Tämän kuvan esiintyjällä oli hauska alkuspiikki. "Terhi, omaa sukua sohvaperuna". :D Hänen taustojaan liikunnassa en muista, mutta ikää taisi olla jotain 30jotain. Hienoa nähdä henkilö, joka on Oikeasti aikuisiällä aloittanut, ja tähän pisteeseen päässyt. Ja tankoura käynyt myös samanlaisen suvannon kuin itselläni on nyt, että välissä etsitään vähän muitakin lajeja, mistä innostua, ennen paluuta taas tankoon.

Saila on kans yksi inspiroiva tankoilija. Tekee rohkeasti juuri sitä, mistä itse tykkää. Korkkarit jalassa lienee Sailan oma juttu. Itse kipuilen joskus sen kanssa, miten hitaasti etenen, Sailan kanssa ollaan varmaan samassa kerhossa siinä, mutta Saila tuntuu tällä hetkellä jaksaneen paremmin systemaattisesti itseään kehittää.  Saila on myös hieno esimerkki siitä, että painokaan ei ole este tankoilla, ja mitä olen häntä foorumilla seurannut, niin pitkälle ollaan jo tultu. Sailasta jokainen voisi oppia sen, että ei tarvitse olla Oona Kivelä, ennen kuin voi alkaa esiintyä ja rohkeasti tuoda esiin sitä osaamista, mitä juuri tällä hetkellä on.

Illan parhaaksi valittu Helsingin Pole4Fitin Hanna Knihtilä. Hannan olen muutamisen kerran tavannut tunneilla ja workshopeissa, Hanna on oikein ihana persoona ja pirteä opettaja. Mitä olen ymmärtänyt, niin Hanna on harrastanut aiemmin jalkapalloa ja kehitys tangon parissa oli varsin nopeaa. Eikä kai pelkästään siksi, että olisi ollut vain lahjakas ja sen varassa lilluttu, vaan että kova työ tehty kovalla motivaatiolla.

 Tässä Tampereen Pole Academyn tytöt, jotka valittiin Miss Fashioniksi. Poleacademylla pääsen ensimmäistä kertaa käymään viikon päästä. Se lienee studiona mielestäni ehkä Suomen mielenkiintoisin. Tuntitarjottimessa on oikeasti kaikki mahdollinen lattia-akrosta, rengastrapetsista, silkeistä ja tangosta tuolitanssiin, burleskiin ja sensuaalisempaan tankoiluun ja nyt lienee joku booty-maaliskuu, jossa on kaikenlaisia "hanurinpyörittely"-tunteja. Yläkuvassa oleva Poleacademyn Nanna on kans Persoona, ja myös todella mukava tyyppi. Nannalta paras oppi mielestäni on siinä, että asenne on oikeasti se kaikista tärkein, ei täydellisyyden tavoittelu.

Kaikki illan esitykset on nähtävissä täältä: https://www.youtube.com/playlist?list=PLMdx_gS5eFQopL4TGa60B6ylansc312QP

Kaikki minun kuvat täältä, kunnes ne joskus poistan: https://www.dropbox.com/sh/dwv0nwy7o3wtbht/AAB557XsKRveOwuoPmoEsjgJa?dl=0

Ja illasta videokooste:

Journey to Handstand -joogajuttuja

Hyvin moni tietäneekin, että netissä tai oikeastaan erityisesti instassa on joka kuukausi jokin joogahaaste, jota vetää yleensä KinoYoga yms "somejoogit". En ole tosissani ikinä semmoseen ajatellut lähteä, mutta nyt tuli vastaan semmoinen, jonka koin omakseni.

Journey to Handstand on kiva kokoelma kaikenlaista fiksua kässäritreeneihin. Ajateltiin kotijoukoissa siihen sitten oikein kunnolla paneutua, ja satsasin ostamalla Cody appista siihen liittyvän opetusvideosarjan. Instan kautta näkisi ne itse liikkeet ilmaiseksi, ja lukemalla saisi jotain ajatusta tavoitteista, mutta kymmenen minsan videot per liike tarjoaa kuitenkin ihan eri tavalla oppimateriaalia. Silloin saa myös ne joka liikkeen progressiot paremmin havainnollistettua.

Ja itsensä sitoutettua tekemään sitä. Ilmaisesta haasteesta on tosi helppo liisiä. Joka päivä en silti välttämättä tee, koska ihan hyvin voi joinain päivinä tehdä useammankin harjoitteen. Kyllä nyt päivään parikin erilaista kässäriä mahtuu, jos on kerta treenaamaan aloittanut.

Se oli vielä tänään kymmenen dollaria halvempi ale, mutta nyt näkyy olevan jo kokohinta. https://www.codyapp.com/plans/journey-to-handstand

Mutta en välttämättä lähde tätä raportoimaan kuva kuvalta ja päivä päivältä. En tiiä onko se mielekästä lukijan kannalta, ja toisaalta joskus tykkään itsekin vain treenata enkä ottaa kuvia kun treenaan. Sirkuksellakin ollaan otettu itsestämme koko tänä puolen vuoden aikana ehkä pari kuvaa. Sitten punttisalilla olen ottanut jokusen kässäri ja siltakuvan.

Kuukaudessahan en opi näistä haasteen liikkeistä varmaan puoliakaan. Mutta sitten kun nämä osaa, niin on kyllä jo aika pro, koska joukossa on mm. pressi kässäriin.

Tätä näissä kuvissa esiintyvää Kino McGregoria eli KinoYogaa kannattaa seurata instassa jos tahtoo nähä hienosti toteutettuja kässäreitä ja jooga-asentoja kauniissa ympäristössä. Youtubesta Kinon kanavalta löytyy paljon hyviä opetusvideoita myös. https://www.youtube.com/user/KinoYoga

Hitusen ehkä häiritsee näissä somejooganaisissa, että vaikka visuaalisuus on aina hoidettu tosi nätiksi, niin pitemmän päälle aina vimosen päälle laitettuna joogailu ja hymyily kuin oltaisiin juuri saatu se elämän paras kässäri aikaan, alkaa tuntua myös hieman teennäiseltä. Mutta siitä ei silti ole kiistämistä, etteikö Kinolla yms olisi eittämättä tosi vankka tietopohja ja taito tehdä näitä juttuja. Olisi mielenkiintoista tutustua näihin ihmisiin enemmänkin, onko jooga enää sitä omaa hiljentymistä, kun oman kehityksensä jakaa miljoonille? Sanovat treenaavansa omikseen pääasiassa, ja uskon sen, ohan ne niin hyviä, ja kun asiasta on tullut ammatti, niin joogallehan riittää aikaakin. Se onkin se toinen juttu, mikä tavallaan harmittaa. Ei meillä kaikilla ole mahdollisuutta noin seesteiseen elämään. Hyvä siinä tavallaan jakaa neuvoja ja vinkkejä, kun itse eivät istu aamuisin ruuhkassa päästäkseen kahdeksaksi tunniksi toimistoon istumaan, ja sieltä ruuhkan saattelemana väsyneenä kotiin. Johan siinä vaiheessa olisi se kaunis biitsiaurinkokin laskenut.

Toisin sanoen, onhan sitä ihan hitsin kateellinen, ettei itse voi tienata elantoa rakentamalla omaa mielenterveyttä kameran välityksellä.

Laskin ton Cody appin avulla, että suositusta jooga-opetusvideosta, jos tämä esiintyjä saisi edes vain 25% tuotosta, sekin on jo 25000 dollaria. Yksi videosarja. Joka ei vaadi mitään muuta kuin kivan miljöön ja videoeditointia. Ei siis huonompi ammatti ollenkaan. Sillä rahalla on jo hyvinkin varaa täyspäiväisesti "etsiä syvintä itseään" jne.

No mutta, muhun on jotenkin nyt ihan kunnolla iskenyt tämä joogan ajatus. Oma olotilani jotenkin tuntuu helpommalta treenata maan kamaralla, ja itseä kunnioittaen ja kuunnellen. Joogassa on hienoa, ettei jotenkin verrata toisiin ja kehitytään rauhassa ja omaan tahtiin, ja siinä on niin paljon muutakin tarjolla kuin vain se lopputulos ja ohan se loistava stressinlievitykseen ja erinäisiin kehon vaivoihin. Näidenkin jooganaisten kohdalla ei voi kuin ihailla tätä notkeutta ja kehonhallintaa.

Riipaisin toisenkin kerran tänään ja ilmottauduin Astangajoogan viikonloppuperuskurssille viikon päästä. Pakko päästä näkemään, mistä tässä kaikessa on vähän kyse. Tosin siis, mahtaakohan se mennä semmoseen uskonnolta kuulostavaan filosifiaan ja peräsuolen jännitysharjoituksiin, vai mitä ne olikaan mitä siinä myös tehdään :D

Ja tämä viikonloppu kuluu Hämeenlinnan Pole Showcasessa, jonne voitin VIP-liput :)

Tavallisen ihmisen tavallinen inspiraatio

Olin tässä hiljattain salilla, ja venyttelyalueella treenasi kaksi tyttöä. Ihan tavallista tyttöä, ei mitään superlihaksikasta yli-ihmistä. En aluksi kiinnittänyt huomiota, mutta sitten tunnistin tuttuja liikkeitä heidän lämpätessään. Sirkuksestahan ne oli.

Toinen tytöistä oli vähän raskaampi, ei mikään lihava sinänsä, mutta ylipainoa kuitenkin. Ne alkoi lämpättyään tehdä kuperkeikkajuttuja ja muuta lattia-akroa. Sitten kärrynpyöriä. Ensin näytti siltä, että tämä isompi näistä ei olisi ehkä niin harrastanut kuin toinen. Mutta kun ne alkoi tehdä käsilläseisontoja, yllätyin.

Miten kauniisti ne tekikin, molemmat. Ja juttuja, mitä minä olen pelännyt tehdä. Kässäristä kuperkeikka, useissa eri variaatioissa. Pupuhypystä kässäriin, useissa eri variaatioissa. Pariakroakin tekivät. Kumpikin jaksoi nostaa toista ylös, siis ihan suorillekin käsille. Käsilläseisontaa toisen käsiä ja polvia vasten, ja mitä kaikkea. Kaikkea semmoista, mitä minä olen pelännyt tehdä, tai olen kokenut painavani tuhat kiloa, kun alla on oma mies, joka ei ole mikään painonnostaja ja vapisee puolelta toiselle, kun ei ole tottunut akrolajien vaatimaan kehonhallintaan. Sen oma laji on Taekwondo, eikä siinä tehdä mitään tämmöstä. Meillä ei kai ole ollut tekosyistä puutetta.

Mutta nämä tytöt. En muista milloin olisin viimeksi nähnyt mitään niin inspiroivaa. Ja samalla jotenkin vapauduin itsekin, omien ajatusteni kahleista. Olin helpottunut. Olin nimittäin pelännyt, että jos en saa tätä painonnousua kuriin, joudun lopettamaan käsilläseisonnan, kun ranteeni eivät sitä kestäisi. Toinen ranne on nyt jo herkästi kipeä. En sano, että pitäisin sitä todennäköisenä, pelko on vain tunne, joka tulee eikä sille mitään mahda sinänsä. Mutta jos tämä painavampi tyttö pystyy olemaan noin sulava, niin miksen minäkin pystyisi, joku päivä?

Tajusin, miten syvälle olin kadonnut sinne ajatukseen, etten pysty johonkin. Olen väärässä, mitä todennäköisimmin.

Ja se hymy tämän tytön kasvoilla. Se puhdas ilo, mitä liikunnasta näytti tulevan.

Enhän minä sitä tiedä, mitenkä pitkä tie hänellä on tähän pisteeseen ollut. Ja tietä on selvästi vielä kuljettavana.

Mutta väliäkö sillä, kun on sydämellä mukana?

Olin jopa niin ilosena niistä tytöistä, että kävin ottamassa nuo pari selfietä. Siitä onkin pitkä aika, kun olen viimeksi selfien ottanut.

Punttasin omia ojentajiani ja hauberiani samalla, mutta sain tuskin katsettani niistä tytöistä irti. Se oli jotenkin niin kaunista ja aitoa.

Niin tavallista, mutta niin kaunista.

Ikä on tosiaan vain numero, mutta kyllä se myös tarkoittaa sitä, että sydämesi on lyönyt useamman iskun kuin kymmenen vuotta sitten. Painokin on vain numero, mutta kyllä se myös tarkoittaa, että sinua on oikeasti raskaampi nostaa.

Mutta kaikista raskainta on nostaa itseään henkisesti.

So we meet again

Jahhau!

Ah, rakas blogini, olen kaivannut sinua! En ole hylännyt sinua, vaikken olekaan kanssasi mitään tehnyt tolkuttoman pitkään aikaan. Silti, joka päivä olen sinua ajatellut, joka päivä olen päässäni muotoillut, mitä tahtoisin sinulle kertoa. Mutta jäänyt on vain tekemättä. Ja niin paljon olisi kerrottavaa!

Uuden kodin rannalta <3

Syitä olisi monia. Kiirettä, muttei niin kovin etteikö olisi ehtinyt. Kadotin kai sinutkin, kun tuntuu että kadotin itsenikin. Viimeksi kerroin, kuinka kehoni haastoi psyykettäni ja liikunnallisuuttani pulskistumalla äkillisesti 5kg. Se ei riittänyt, vaan tulevina kuukausina sitä tuli toinen mokoma. Kymmenen lisäkiloa veti jo aivan matalaksi. Mikään liikunnallinen ei tahtonut enää kiinnostaa, paitsi hanskojen heittäminen tiskiin. Kun pituutta on 160cm ja vaaka näytti 72kg, ja peili kertoi minne kaikkialle se lukema konkretisoituu, alkoi tuntua varsin pahalta. Tässä vaiheessa sain sitten kilpirauhaslääkityksen, ja hoitotasapaino on vielä hakusessa, jännityksellä odotan, saako se aineenvaihduntani käyntiin.

En ole tankoillut kevään jälkeen juuri ollenkaan, satunnaisia kertoja. Eikä se ole juuri tuntunut kivalta, raskaalta ja kömpelöltä vain. Olen myös kaivannut vanhaa treeniporukkaa, jonka parissa touhutessa ei olisi niin väliksi ollut, onnistuuko itse vai ei. Mutta tämä lienee suurimmaksi osaksi historiaa, nykyisessä tilanteessa ei vain ole mahdollista samalla tavalla kokoontua jonnekin pitämään porukalla hauskaa, paitsi kesäisin stagella.

Harrastaakseni kuitenkin jotain, ja löytääkseni itseni uudelleen, päätin pysyä maan kamaralla, ja aloitin sirkuksen, kaksi kertaa viikossa. Syksyllä saattoi olla viikkoja, etten juuri mitään muuta tehnytkään, punttisaliakaan ei vain jaksanut tehdä, väsytti ihan hirveästi aina töistä tullessa. Töissäkin oli kurjaa, sain tuta miltä tuntuu, kun työilmapiiri ei ole kunnossa.

Venytellyt en ole oikein koko syksynä, koska syksyn aikaisen asunnon lattialla veti niin hirveästi, ettei sinne oikein halunnut asettua.

Mutta lopumpana syksyä alkoi vähän aurinko paistaa. Työpaikka vaihtui ja sirkus alkoi maistua, jopa odotin niitä treenejä. Muutto omaan omistusasuntoon häämötti.

En myöskään ole sinulle kertonut sitä suurinta elämäni muutosta. Löysin miehen. Aivan ihanan, lutuisen, suloisen semmoisen. Yhdessä käydään sielläkin sirkuksella, pariakrossa. Yhdessä asuntokin ostettiin. Kun oltiin tunnettu vähän päälle kolme kuukautta, hehe. Omistusasunto oli valmistumassa, joten siksi aikaa muutettiin hänen opiskelijaboksiin. Aikailtu ei. Se voisi riskiltä kuulostaa, ja ei sinänsä yhtään minun tapaistani, kun tykkään yleensä asioita miettiä. Toisaalta olen spontaani tekemään päätöksiä sitten, kun löydän jotain, mistä pidän. Ja tiedätkö mitä, blogiseni? Hyvin on mennyt! Paremmin kuin olisin ikinä osannut kuvitella. Olin itse asiassa jo vakuuttunut, etten ikinä miestä löytäisikään, mutta yhtäkkiä sellainen vain ilmestyi.

Toisin sanoen, on ihan järjenvastaista, että omassa päässä on usein se olotila, ettei ole aivan läsnä, että  ei oikein muista mitään, ja asiat vaan lipuu ohitse, ilman sen kummempia tunteita, ja tuntuu, että on hidas kuin etana ja sohvalta ei pääse ylös. Mutta samalla on onnellisempi kuin ikinä. Kiitos tästä latteudesta kuuluu siis kilpirauhaselleni, todennäköisesti, sillä en kyseenalaista elämänvalintojani muutoin. Mutta olen matkalla parempaan päin. Väsymys ei ole niin paha enää. Voin käydä salilla, ja sen jälkeen on vielä elämää, toisin kuin aiemmin piti valita, käykö puntilla ja nukkuu loppupäivän, vai tekeekö muuta, muttei kykene enää puntille menemään.

Väkersin joululomalla itselleni ruokavalion kaiken sen tiedon pohjalta, mitä olen kilpirauhasesta kerännyt. Ja nyt pyrin saamaan liikunnan takaisin elämään, ja alku onkin lupaava. Samalla pyrin pitämään stressitasot hallinnassa. Pistin myös hiljaiseksi kaikki vertaistukiryhmät facessa, etten ajattelisi eli stressaisi tätä jatkuvasti.

Viikoittain käyn siis kaksi kertaa sirkuksella. Läskiä sulatellaan Bodyweight Bootcampin avulla, jonka voitin parhaalla perustelulla Facebookissa. Se sisältää joka viikko vaihtuvat kehonpainolla tehtävät HIIT-treenit, jotka on tehokkaita, mutta eivät vedä kilpparia ja stressihormoneja piippuun. Viikonloppuisin halutessani käyn salilla tekemässä kädet/selän ja alakropan. Valmennus on samoilta valmentajilta, joiden huomassa olin Muscle Madnessin aikaan, mutta tämä Anu-valmentaja on kokenut oman kilpparinsa kanssa saman kuin missä tilanteessa minä tässä nyt olen, joten toivon, että minäkin pääsen tästä suosta.

Tankoon olen luomassa uutta suhdetta, käyttäen avuksi sisäistä psykologiani, of course :P

Minulla oli itse asiassa aivan jotain muuta mielessä, kuin kuulumiset, kun aloin kirjoitella. Sain inspiraation ollessani tänään salilla, mutta näköjään kuulumiset täytyi ensin naputella alta pois, ennen kuin pääsen muihin mietteisiini käsiksi.

Btw, tämmönen inverttihaaste löytyy Facesta helmikuulle, käykää tsekkaamassa :)

Loppuun täytyy laittaa tietysti vakio Pottu-kuva :) Potulla on ne elämän olennaiset asiat hanskassa, ja se osaa nauttia olostaan :)

Tuolle miekkoselle pitäisi keksiä joku internet-alias, mutta kovin vaikeaa on... Mr Kihokin kun on varattu, mitä sitä enää jää jäljelle... Tehtiin muuten hyvä havainto. Lihoin sinä samana kuukautena tämän ensimmäisen 5kg, kun tavattiin, ja tässä seurustelun edetessä on tullut nämä toiset 5kg. Ehkä en olekaan vain oikean lääkityksen tarpeessa, vaan kaikki on miehen syytä? Mähän voin siis nyt syyttää sitä, eikö niin? Right?

ps. annoin sen lukea tämän tekstin, ja se ei tiennyt kuka on Kiho. Miehet... Toisaalta, se taisi siihen aikaan olla siinä iässä, että leikki vielä jollain Pokemon-korteilla, joten.... :D

Eva Bembo Workshop

Kajaanissa. mitenkäs muutenkaan. Kiitos taas Helenille reippaudesta.
Kajaanin Latina studiolle on aina ihana mennä. Helen on siellä vastassa ja kuuluu: "Bitch, pitkästä aikaa! Mitä kuuluu?!"

Eva piti kaksi workshoppia, lauantaina ja sunnuntaina. Unohdin kysyä, oliko sisällöt samat molempina päivinä. Maybe. maybe not. Oppilaita oli sunnuntaina pari kipaletta yli tankomäärän, ja Eva opetti kaiken ns ryhmittäin, tankoja välillä vaihdellen. Eikä se sinänsä haitannut, kun koreota treenatessa sitä välillä ihan mielellään ottaakin vähän huilia ja tarkkailee sivusta.

Jos Eva ei ole tuttu, niin tiedoksi, kyseessä siis venäläinen floorwork-taituri, joka on nykysellään myös Youtube-tähti tankoilijoiden parissa. Semmoista smoothia ja flowlla varustettua keskitahtista seksikästä ja kekseliästä koreota. Ei niinkään hurjia temppuja, mutta kylläkin lattian lähettyvillä myös erinäisiä nostoja. Ja aina korkkareissa.

Nuo polvisuojat oli nytkin, siis mallia sideharsot. Jännä juttu, että niinkin simppelit, vaikka ilmeisen olennainen osa hänen treeniään. Lattialla on vaikea nimittäin liikkua sulavasti, jos iho jäkittää kiinni lattiaan. Polvisuoja paitsi auttaa polvea liikkumaan ilman kipua, niin sen varassa voi myös liukua. Evan varustukseen kuuluu myös korkkarit. Osalla tytöistä ei ollut omia, mutta Helenin kaupassa myydään Pleasereita, joten kyllä ne plattarit sitten kaikille löytyi. Mulla oli ne läpinäkyvät Pleaserini mukana. Ah, mitä ähkinää ja ei-niin-kivaa-fiilistä jaloissa, kun en ole niitä kuitenkaan tottunut kovin kummoisesti käyttämään ja nyt piti muka tanssia ja jotain sen suuntasta :D

Tanko-intoni herättämisessä Evan workshoppi oli ihan omiaan, en tällä hetkellä kaipailekaan mitään hurjia tankotemppuja, varsinkaan niitä missä tulee ankara vääntäytymisen fiilis. Lattialla sitä ei tunne itseään ihan niin norsuksi. Kadehdin nettivideoitakin katsoessani enemmän sitä soljuvaa menoa ihan niiden yksinkertaistenkin temppujen suhteen enemmän kuin sitä, että joku osaa suorittaa jonkun superhaastavan yksittäisen liikkeen.

Ja Helenhän se siinä iloisena kaiken keskellä :)

Tunti alkoi lämpällä, joka oli aika lyhykäinen. Se nyt ei sitten haitannut, koska lattialla sitä kyllä lämpeni ihan itsestäänkin, eikä ole vaaraa olkapäistä ja ranteista.

Sitten opeteltiin erillisenä 3 temppua:
Sellainen viuhkapotku vääntöotteella eli mikä lieneekään nimi sille, kun kyynärvarsi kiertyy tangon ympäri ja puristaa tankoa. Se oli ennestään tuttu.
Sitten tehtiin sellainen rintakehäseisonta tangon vierellä, missä piti päätäkin osata alta ottaa pois ja alas tullaan sulavasti sikäli mikäli selkä osaa taittua kaarelle eikä vaan plötsähdetä. Mulla selkä tietääkseni siihen olisi taipunutkin, mutta plöts se oli silti.
Sitten oli semmoinen säpäkkä floorworkki pyrähdys. Näitä on vähän haastava selittää sanallisesti :D

Evan vierellä tuntee itsensä kyllä kohtuu isoksi :D

Olin niin touhuissani, etten tämän kummempaa selfietä hoksinut ottaa, aatella sitä :D

Sitten alettiin tehdä sitä seksikästä tai siis seksikkääksi tarkoitettua koreota, ensin ilman kenkiä ja melko pian sitten niiden kanssa. Pala palalta se rakentui. Musta se koreo oli tosi kiva, semmonen helposti lähestyttävä mutta sisälsi muutaman haastepalasen purtavaksi, joita treenailen jatkossakin.

Ja se täytyy sanoa, että Eva oli miettinyt omat juttunsa musiikkiin. Tiedän monia sensuelli-tyylin tankoilijoita jotka tuntuu tekevän sitä samaa rallia, jonka sisältö ei muutu miksikään vaikka biisin vaihtaisi. Toki siitä lienee hyvä alkaa, ja kehittyä sitten ehtimään niihin iskuihin.

Jännä sinänsä, mitenkä iso merkitys sillä on, että näitä ihan oikeasti tunnilla opettelee. Videoltahan voi katsoa vinon pinon Evankin trikkejä, mutta sitten ne pienet asiat, mistä se tunnelma muodostuu, on tosi vaikea saada spotattua videolta.

Iloksenne sain luvan pistää blogiini videon, jossa Eva tunnin lopussa tekee koko koreon. Loppupuolella on useampi noita kuvailemiani haastavampia floorworkpätkiä.

Ah, on se ihana <3

Helenin tykönä kun käy, niin pakkohan se oli taas ostaa uusia "hepeneitä". Matkaan lähti viimeksi Pink Puman workshopissa käytyäni Bad Kittyn Criss Cross pöksyt, tällä kertaa tämmöinen liivit+housut-setti:

Vähän niukastihan tuossa pebassa on kangasta. Hitusen alastomaksi koen oloni. Sitten taas toisaalta, jotkuthan oikeasti tankoilee alushousuissa. Niin se oli Evallakin vain yhdet housut. Suomessahan yleensä alkkareiden päälle puetaan shortsit.

Jännä hetki muuten, kun sovittelin noita ja tuskailin ääneen, että tohtiiko tässä puolta pakaraansa näyttää, niin Evan mukava assari totesi, että totta kai tohtii, näyttäähän Evakin. Sanoin takaisin, että no niin, mutta sillä onkin niin hyvä perse. Johon assari vastasi, että ei se mitään, kyllä mullakin tulee olemaan hyvä perse ajan kanssa. Tojoing! Itsetuntopisteet nousi kohisten *sarkasmivaroitus* :D Ja muistin, mitenkä eroavat naisihanteet tietyllä tapaa Venäjällä onkaan. Tähän väliin Helen ehti sitten mukaan, korostamaan, että hän kyllä tykkää leveämmistä peristä (kas kummaa, brasilialainen joka tykkää kunnon bootysta ;) ) ja samalla sai oma takamukseni osakseen kunnon läimäisyn. Ja varmaan sitten sen voimalla päätin, että no hitto vie, ostetaan koko setti, eipähän jää harmittamaan :D
Mutta tämähän se on se yksi tankotanssin riemuista naisille: hyväksy oma kehosi ja löydä sen hyvät puolet, se on just hyvä semmosena kuin se on.

Mutta siis, oli kyllä kivaa, täytyy sanoa. Eikä ollut Eva mikään diiva. Assistenttikaveri sillä oli tosiaaan mukana, kun ei oma englanti tuntunut tarpeeksi taittuvan. Helenin luona he yöpyivät ja olivat jopa Kajaanin kylmässä syysilmassa ulkotankoilleet. Ja ilmeisesti kivaa oli ollut, ja Suomen visiitti muutenkin mieleinen.

Nyysäsin Evan Facebook-sivulta muutaman Suomi-kuvan.

Semmosta :)