Method Makia update, puoli vuotta takana

Puoli vuotta tulee kohta täyteen kehonpainolla vimpulointia, jotenka lienee hyvä aika pienellä Method Makia väliaikakatsaukselle.

Vatsalihasliike, tämän kanssa sai pähkäillä, kunnes pääsin tekniikasta jyvälle.

Ensinnäkin todettakoon, että olin ihan innoissani Makiaa aloittaessani, ja olen sitä onnekseni edelleen. Treenaamaan on yhä kohtuu helppo lähteä, suunnitelmista tulee poikettua vain jos iskee työpäivän loppupuolella hirveä väsymys, mikä on se oma akilleen kantapääni.

Tosiaan lähtötilanne oli vuosi sitten se, että olin pulskistunut niin äkisti, ettei kehonhallintani pysynyt perässä, ja isolta osalta sen vuoksi tankoilu jäi taka-alalle, kun se vain alkoi tuntua suorastaan pahalta. Mielialaa masensi myös huomata, mitenkä aiemmin osaamani taidot katosivat tai miten oppimisesta tuli todella haastavaa. Sain aikoinaan vedettyä noin kaksi puhdasta leukaa, en siis paljoa, ja nykymuodossani sen opettelu on vähän kuin aloittaisi suoraan lisäpainoleuanvetojen treenaamisen. Eli hidasta ja turhauttaaa. Päätin palata lattiatasoon löytääkseni kehoni uudestaan, kävin sirkusella ja sitten loppukeväällä tämä Makia tuli oikein loistavana vaihtoehtona kehittää kehonhallintaa ja mennä järkevästi askel askeleelta kohti sellaisia taitoja, mitkä itseäni kiinnostavat. Ei myöskään pidä unohtaa oman itsetunnon kehittymistä sitä mukaa, kun huomaa pystyvänsä jälleen johonkin!

Oman treenini osalta edustan siis tässä semmoista tavallista työssäkäyvää ihmistä, jolla nämä treenit alkoi aivan sieltä pohjatasoilta. Kyykkääminen oli hankalaa, leukoja sain viimeksi silloin 15kg sitten, ja ojentajapunnertamisesta en tiedä olinko koskaan tehnytkään, ja käsilläseisonnasta nyt ei kannata edes puhua :D

Skorpioni-venytys/mobilisointi, käytin tätä joskus aikoinaan tankoilun lämpissä ja suosittelen kokeilemaan, rutisee ihanasti :)

Aloittaessani arvioin voivani tehdä tätä varsin intensiivisesti, mutta arki töineen, muiden harrastusten ja väsymyksen kanssa kamppaillessa osoitti sen, että Makian osalta 1-3 kertaa viikossa on realistinen. Töiden takia olen myös silloin tällöin joitain päiviä reissun päällä, joten joskus on ollut viikkoja, jolloin en ole ehtinyt Makian ääreen ollenkaan. Samaten kesällä tai tarkemmin heinä-elokuussa oli sen verran reissuja ja menoja, että ylipäänsä treenaaminen oli vähän satunnaista. Eli tosiaan ei ole ihan sata lasissa päästy puurtamaan puolta vuotta, mutta kuten todettua, olenkin ns. tavis, ja etenen maltillisesti :)

Tässä ohessa olen siis tällä hetkellä maanantaisin Kuopion Reippaan Voimistelijoilla aikuisten akrobatiassa parin kaverin kanssa, ja tiistaisin Pojun kanssa akrojoogassa. Keskiviikko on lepopäivä, perjantai joko astangajooga tai ilmajooga (tai Makia,) ja loppuviikolle jakautuu sitten Makiat (ja lepo), tavoitteen pohjalta aina se 3, jotta ehtisi joka viikkoa kohden tekemään koko treenisyklin.

Makian HIIT-treeneissä usein tulee kahvakuulakin vastaan.HIITit on olleet varsin mukavia, mutta joskus oikein rankalta tuntuneen treenin jälkeen ei millään jaksaisi. Peruslaiskana sitä aina kokee jonkinlaista huojennusta, kun avaa treeniohjelman ja huomaa, että tänään ei tarvitse hiittiä tehdä :D Mutta ehdottoman hyödyllistä se onkin, varsinkin jos meinaa painoa pudottaa.

Loppu-cool-downissa on aina roikuntaa. Koin tämän haastavaksi, ensinnäkin jaksaa pitää kiinni tarpeeksi kauan, ja selkäranka ei meinannut millään haluta rentoutua ja pitkään tuntui alaselässä epämukavalta. Mutta niin se vaan sekin asia kohentuu, ja nyt oikeastaan kaipaakin päästä rankaansa oikaisemaan.

Ajattelin kertoa tässä ajatuksiani käyttäen esimerkkinä 4 itselleni haastavinta liikettä, mitä olen niistä oppinut ja miten oma fiilis on muuttunut.

Liikkuvuuden lisäämistä, pannukakku here I come! Tämäkin asento oli joskus mulle aivan jäätävän hankala.

Ensimmäinen haaste oli kyykky. Ihan jo pelkästään siihen asentoon pääseminen ilman, että täytyy tehdä jäätävä sumokyykky. Sanoisin kehittyneeni tässä asiassa kyllä kovasti, vaikken vielä ole siinä pisteessä missä aion olla. Nykyään kuitenkin pystyn pääsemään kyykkyyn, ja olemaan siinä ihan mukavasti, ja tehdessäni sarjoja saan jossain määrin pidettyä selkäni suorassa. Prosessi jatkuu kuitenkin sillä, että koko ajan pitäisi saada jalkoja lähemmäs toisiaan, ja käytettyä myös pakaroita aktiivisesti, ja saada selkä niin suoraksi, mutta ettei tarvitsisi pelätä selälleen kaatumista. Tähänhän en ole koskaan, edes lapsena, pystynyt.

Makian jalkatreenit on pistäneet mut ihan jumiin kolmeksi päivää putkeen. Se onkin aika uskomatonta, mitenkä tehokasta se on pelkällä kehonpainolla. Täytyykin todeta, että punttisalin puolelta kaipaan ainoastaan mavea (maastaveto), se vaan tuntuu niin ihanalta takareisissä! Kyykystä en ole silti vielä oppinut pitämään treeniliikkeenä, mutta käytän kyykkyä nykyään myös muualla elämässä vetreyttääkseni koipiani, esimerkiksi kesken työpäivän. Töihin pitää tietysti pukeutua niin, ettei housut kiristä ja niissä voi kyykätä :P

Toinen murheenkryyni oli leuanvetojen ensimmäiset treenit. Olin ikuisuudelta tuntuvan ajan jumissa kevennetyssä leuanvedossa renkailla. Miten voikin olla niin haastaavaa! Mutta loputtomalta tuntuneen ajan kuluttua pääsin siitä eteenpäin. Tällä tahdilla laskeskeltuna niitä itse leukoja vedellään varmaan jouluna 2017 :D

Kevennetty leuanveto

Kolmas mokoma oli ne ojentajapunnerrusten eli dippien ensimmäiset treenit. Voi kiesus, miten voi olla niin raskasta! Ja laatikon päältä vielä! Ojentajat teki aina ensimmäiset reippaana, sitten yhtäkkiä hyytyy ja sen jälkeen alkoi tulla joko persepyllötyksiä tai hylkeenä ylös työntämistä. Tässä liikkeessä tuleekin esille oma päättäväisyyteni. En kuollaksenikaan päästä itseäni eteenpäin tästä, ennen kuin osaan sen hyvin, ennen kuin lavat pysyy täsmälleen siellä missä niiden kuuluukin, keskivartalo on mukana ja kädet oikeasti tuntuu siltä, että ne jaksaa hyvin eikä just ja just. Voisin päästää itseni vähän löperömmin eteenpäin, mutta uskon, että periaatteessa tämä ensimmäinen askel, missä se tulevaisuuden pohja rakennetaan, on se vaikein. Tässä kun jaksaa tehdä vankan pohjatyön, se varmasti kiittää myöhemmin, vaikka nyt siihen menisikin tuskastuttavan pitkä aika. 

Nämä kaksi kuvaa otin ihan demonstroidakseni kehonhallinnallista haastetta tämän dipin kanssa.

Persepyllötys eli kun keskivartalo jää matkasta eikä keho liiku yhtenä lankkuna

 Hylje, eli kun kädet ja keskivartalo pettää

Mutta sinänsä varsin antoisa matka tämän dipin kanssa. Jossain vaiheessa luulin nimittäin, että tämä ei taida liikkua ollenkaan eteenpäin, joka ikinen kerta oli ihan yhtä rankkaa. Epäilytti, että tuleeko tästä yhtään mitään. Mutta siinä auttoi sitten tämä Makian seurantasysteemi, kun jokainen liike kirjataan rankkuuden pohjalta ja eteneminen näkyy graafina. Tästä graafista huomasin sitten, että huolimatta omasta epäilystäni, kyllä se vaan hitaasti mutta varmasti menee eteenpäin! Alleviivannee sitä, mitä tiesinkin jo, että omaa kehitystään on hyvä seurata, eikä arvioida sitä pelkän fiiliksen pohjalta, sillä se voi huijata sinua.

Suurimmaksi haasteeksi koin kuitenkin koko treeniohjelman lemppariliikkeeni eli käsilläseisontojen ensimmäisen opeteltavan liikkeen, päälläseisonnan. Osasin jo aloittaessani päälläseisonnan, mutta en ollut koskaan yrittänyt olla siinä 5x60sec pituista settiä.  Huomasin pian, että tekniikkani sakkaa: ranteisiin sattui ja päätä kivisti. Etenin todella minimaalisen hitaasti. Aloin jo vaipua epätoivoon: saisinko tätä ikinä, voinko edes saada? Entä jos olen liian painava voidakseni olla niskani päällä turvallisesti noin pitkän aikaa? Pohdin jo vakavissani, että entä jos tyydyn vain esimerkiksi 40sekuntiin, ja hyppään eteenpäin, ja totean että ei ole mun juttu. Pidin tätä ikään kuin pullonkaulana, koska varsinaisessa kässärissähän ei tarvitse niskaansa kiduttaa. Väsymyksen tullessa haastetta oli myös päästä tuohon päälläseisonnan asentoon.

Mutta sitten yhtäkkiä tein havaintoja. Kädet tajusin siirtää lähemmäs päätä, jolloin ranteisiin ei enää sattunut. Sitten päätin tehdä yhden treenikerroista lähellä seinää, kuitenkaan koskematta siihen. Sain siitä rohkeutta eikä kaatuminen pelottanut, pääsin tutkailemaan asennon etsimistä. Ja yhtäkkiä löysin sen tasapainon! Ja seuraavalla treenikerralla löysin sen myös keskellä lattiaa. Voi mieletön se tunne! Se tuntui kuin leijailisin kehoni päällä, ei yhtään semmoista hirveää vääntämistä pystyssä pysymiseen vaan se tuntui lähinnä tasapainoilulta. Mutta ennen kaikkea tärkeintä oli se itsetunnon herääminen: Minä pystyn! Tämä ei ole minulle mahdotonta! Ja sen myötä koin vihdoin sitä kaipaamani yhteyttä omaan kehooni. Se pystyi tekemään haluamaani asiaa, ja saatoin hallita sitä. Oikeastaan se tuntui vapaudelta. Ja ylpeydeltä :)

Jotain erityisen hienoa siinä on, että oppii omaa kehoaan liikuttamaan ja käyttämään. Tutustuu itseensä ja sen myötä pitääkin kehostaan enemmän. Se on mulle tässä tilanteessa ensiarvoisen tärkeää, se arvostus itseään kohtaan :)

Sattumalta olin käynyt kehonkoostumusmittauksessa toukokuussa, ja kävin nyt uudestaan. Sen mukaan puolessa vuodessa oltaisiin kilon verran saatu uutta lihasta, ja kohta hätyyttelen 50kg rasvattoman massan rajapyykkiä. Laihtunut en kuitenkaan ole, enkä ole siihen ruokavaliollani tällä hetkellä pyrkinytkään. Olen pyrkinyt syömään tasaisesti ilman ihmeempiä kokeiluja ja antaa kropan vaan olla. Toisaalta se on tarkoittanut myös liiallista herkuttelua. Nyt alkaisi tuntua jo siltä, että voisin ottaa härkää sarvista ja tehdä jotain myös ruokavaliolle, että se edistäisi laihtumista. Mutta millä systeemillä, se onkin se kysymys. En uskalla/halua erityisemmin dieetata, koska pelkään sen sakkaavan aineenvaihduntaani. Mietinnässä on joko tehdä itse jonkinlainen ruokavalion siistintä, ainakin niistä herkuista on helppo aloittaa ja samalla vaikka kasviksia vielä lisäten, toinen vaihtoehto on kääntyä vanhan tutun Optimal Performancen puoleen, ja kolmas olisi kokeilla Method Makian ruokavaliota. Ihan en kuitenkaan täysin aloittelija olen tässä syömisasiassa, mutta tukea kilpparin kanssa laihduttamiseen kaipaisi.

Pojuhan teki sen ilmaisen kaksi viikkoa silloin kun se oli kesätarjouksena tutustujille, ja tykkäsi kyllä kovasti, ja tarkoituksena on ollut ottaa lisäaikaa jossain vaiheessa. Makia kuitenkin jossain määrin tukee mitä tahansa treenaamista, myös Pojun omaa lajia Taekwon-doa, jossa hän kilpailee aktiivisesti ja menestyy tosi hyvin. Tässä viime aikoina ollaan havaittu Pojun osalta, että aktiivinen Taekwon-do ja säkin mättäminen jättää kuitenkin monet paikat vähän epätasapainotilaan kun osa lihaksista kehittyy tehokkaasti ja osa taas jää jälkeen. Makialla tämmöisiä voisi korjata, ja sillä on merkitystä erityisesti arjessa erinäisten kiputilojen ja vaivojen ehkäisyssä, mitä voi tulla, jos lihaksisto alkaa epäbalanssiaan kompensoimaan vähän väärillä asennoilla tms. 

Pojuhan näin muuten olisi oikein hyvä kandidaatti tämmöiselle kehonpainotreenille, solakka nuori mies eikä ylimääräistä rasvaa hidastamassa menoa. Lähtötaso olikin jo sen Makiakokeilun aikana sen näköinen, että itseäni ihmetytti, että onko nuo liikkeet muka mullakin joskus edessä ja huh huh, aikamoista.

Kaksi banaanin muotoista päälläseisontaa :D Makian etuna myös "whenever, wherever" :)

Yksi bonusetu mainittakoon tähän loppuun vielä tästä Makiasta. Uskoisin sillä olleen tuon kohonneen mielialan ja opittujen juttujen lisäksi myös siirtovaikutusta muihin lajeihin. Pojun kanssa on alkanut aivan eri tavalla sujumaan nämä pariakroilut. Molemmat hallitaan kehoamme vähän paremmin, mutta erityisesti se vaikuttanee, että minä olen kykenevämpi. On mielekkäämpää harrastaa, kun koko ajan ei ole lentämässä reippaalla kaarella lattialle :)

Tämän eteen on tehty kovasti töitä, ja seuraavaksi irrotetaan vielä tuo toinenkin käsi (alavasen kuva) :)

Todettakoon vielä loppuun, että todellakin jatkan Makian parissa, vastahan tässä on alkuun päästy ja niin monta asiaa vielä opeteltavana :) 

Kesäistä akroa

Jossain määrin oon pitänyt itseäni kesän suhteen "stand-by-tilassa", että ei se ikään kuin vielä ole. Juhannuksena tuntui kuitenkin ekan kerran kesältä. Oltiin Kuusamossa. Sekä me ihmiset että kisut päästiin ekaa kertaa vähän ulos telmimään.

Päälimmäisenä riemuna kokeiltiin ekaa kertaa pihalla pariakroilua. Ollaan käyty nyt syksystä asti kerran viikossa pariakroilemassa sirkuksella, ja odotettu sitä, milloin päästään kesällä tekemään tätä ulkona, ns jamittelemaan keskenämme.

Rehellisesti arvioiden täytyy sanoa, että ollaan ihan tolkuttoman huonoja. Mitäpä tuota kiertelemään :D Pojulla on monin mitalein palkittu taekwondoharrastus ja mulla oli tää tankoilu. Mutta yhdessä ollaan tän pariakron suhteen koettu, että se on kuin pistäisi kaksi vapisevaa perunasäkkiä tasapainottelemaan toistensa päällä. Eihän siitä meinaa oikein mitään tulla. Tuntuu, että ihan kokonaan katoaa se, missä omat jäsenet oikein menee, ja itse kun olen se ylämies, niin tuntuu, ettei alhaalla ole mitään kovin vakaata alusta, jonka varassa uskaltaisi vapaasti hengittää, vaikkei luottamuksen pulaa tarttekaan kokea.

Pariakro onkin sinänsä aika jännä harrastus. Kun harrastusväline on oman kehon lisäksi toisen ihmisen keho, niitä muuttujia on yhtäkkiä tosi monta. Se ei olekkaan enää kiinni pelkästään siitä, jaksatko sinä ja pystytkö sinä hahmottamaan oman kehosi, vaan siitä pystyykö toinen omansa sekä sinä hänen ja hän sinun. Jos sulla on hyvä päivä, niin se ei vielä  hirveästi riitä, vaan toisellakin pitää olla virtaa. Samalla niin kovin kuluttavaa, että myös niin kovin palkitsevaa :)

Yksi syy, mikä siinä voi olla, miksei meillä ole oikein tuntunut, että oltaisiin edistytty hirveästi mihinkään, on kai se, että kun näin aloittelevana voimat hupenee niin äkkiä, niin jo pienikin hapuilu johtaa helposti siihen, ettei mikään suju. Keskimäärin puolentoista tunnin sirkustunnista puoli tuntia menee yhteislämmittelyyn (jotka on usein aika kohtuuttoman rankat ja sen jälkeen ollaan spagettia), puoli tuntia tekemiseen ja viimeinen puoli tuntia turhautumiseen.

Oon kokenut itse, että minä oon useammin meistä se vielä heikompi leikki, ja toisaalta painankin jonkun verran, niin toisella on oikeasti paljon nostettavaa/kyykättävää. Mutta mulla on silti mennyt ikään kuin paremmin, koska en mä oo eläissäni missään liikunnallisesti oikeen ikinä mitään lahjakkuutta osoittanutkaan, aina se on ollu semmosta taistelua. Että ei se "kaadu seitsemän kertaa, nouse kahdeksan"-kaava oo mitenkään epätavallinen tai yllättävä. Mutta tälle mun Pojulle se on ollu tuskastuttavaa. Ja samantein muillekin sellaisille ihmisille, jotka on tottuneet vähän nopeammin saamaan liikunnassa sen, mitä haluavat, ja on vähemmän tottuneita jatkuvaan epäonnistumiseen. Pariakrossa epäonnistuminen vaatii vielä ekstrahermoja, koska se ei välttämättä ole edes itsestä johtuvaa. Ja vielä sen päälle toisen tuskastuminen syö pohjaa teidän molempien treenimotivaatiolta. Normaaliin treenaamiseen nähden tässä tulee siis tehtyä paljon myös itsensä ulkopuolista tutkailua ja tukemista.

Mutta onhan se sen arvoista sitten kun se alkaa toimia. Tämä ulkotreeni oli koko vuodelta yksiä harvoista onnistuneista kerroista. Yleensä meidän treenaaminen näyttää aika pitkälti tältä:

Onnistumisprosentti on siis kohtalaisen matala vielä tässä vaiheessa, mutta nauruprosentti sitäkin korkeampi :) Henkisesti on myös jännä vaikutus sillä, että sirkuksella meitä ympäröi läskipatjojen tuoma turva, sitten taas ulkosalla tuli tsempattua jo siksikin, että suojana oli vain tuolin pehmusteet. Sekin tavallaan nostaa onnistumisprosenttia. Pakko yrittää kovemmin pysyä pystyssä, ettei satu mitään.

Suurin riemuni tuli tästä olkaseisonnasta, johon olen välillä päässyt, välillä en millään. Se on kuitenkin yksiä lemppareistani.

                        

                        

Tavoite sirkuksella käymiselle olikin lähinnä se, että päästäisiin siihen kuntoon, että voidaan tehdä tätä turvallisesti missä vaan, ilman sitä läskipatjojen armeijaa. Se on siinä ja siinä ollaanko siihen päästy, mutta eiköhän näitä tuttuja juttuja jo voidakin tehdä näin, ainakin tämän treenin perusteella.

Koko touhun kantava ajatus onkin löytää semmoinen yhteinen kiva harrastus, jota voidaan huviksemme tehdä missä halutaan, ilman että siihen liittyy mitään tarvetta yrittää olla erityisen hyvä, tai että se olisi harrastus, jonka yhtenä kulmakivenä ei ole lihasten kasvu/rasvanpoltto/kunnon kohoaminen/yms.

Loppujen lopuksi ei olla ehkä niin pariakroajia, kuin mitä pikemminkin akrojoogaajia. Se on paljolti sama kuin pariakro, mutta ei tähtää näyttäävyyteen vaan yhdessä tekemiseen ja mukavan tuntuisiin liikkeisiin. 

Tämä oheinen video kuvastaa, mitä on akrojooga, ja allekirjoitan siihen liittyvät tuntemukset: 

Treenata kun voi tosissaan sitten muissa merkeissä. Eräänlaista akroa tarjoaa myös Method Makia, jota ollaan tehty nyt yhdessä, Pojulla on ollut testissä se kaksi viikkoa. Sitäkin tehtiin mökkimaalla. Tässä menossa minuuttiin tähtäävä päälläseisonta.

                           

Loppuun muutama juhannuskuva.

Kuusamon keskiyön aurinko klo 00.00

 Jäpä, meidän uusi kissapoika :)

Näkymä Kuopion kodista aamunkoitossa klo 04.00

Ensi viikolla lähdetäänkin sitten toisiin maisemiin, paahtumaan Italian helteisiin ja turistiruuhkiin, reppureissaten pitkin mannerta.

Sitä ennen tiistaina olen menossa Pole4Fitille Marlo Fiskenin workshoppiin, enkä oo tankoillu kuin kerran tässä puolen vuoden sisään. Kivuliasta ja raskasta puuhaa, ei meinaa oikein sujua. Toivottavasti on kuitenkin kivaa, eikä tartteis itteensä ihan hirveesti hävetä :D

 Palaamisiin :)

Method Makia kokemuksia

Ihan alkuun sanon heti, että olen todella intopiukeena tästä treeniohjelmistosta!

Tarina alkaa kuitenkin mutkan kautta. Puoltoista vuotta sitten kuulin Gymnastic Bodiesista, joka on aikuisten telinevoimisteluvalmennusohjelma, jonka kyytiin pääsee täysin aloittelijakin. Sittemmin olen jäänyt vähän etsimään hyvää aikaa, milloin liittyä siihen, koska se on hintava. Häärättyäni siellä CrossFitissä päätin, että seuraavaksi jyrään harrastuskalenterini sen verran siliäksi, että voin tosissani keskittyä GB:hen. Mutta sitten kävi niin, että kaksi päivää ennen suunniteltua aloituskohtaani voitin 6kk treeniaikaa Method Makiaan. Se on käytännössä sama asia, mutta suomalainen ja suomalaisella tarkkuudella ja insinöörintyöllä toteutettu. No sitähän piti sitten lähteä ensin kokeilemaan, ja onneksi tein. Oon ihan innossani! Millon lie viimeksi ollut näin mielissäni jostain treeniohjelmasta? Tämä osoittautui olemaan juuri sitä, mitä kaipasin.

Alla enemmän tietoa, jos olet hopsupöksy, niin tässä jo linkki :D
Tutustu tästä (rekisteröityessä saa viikon ilmaista aikaa, tänään 31.5 koodilla Kesä 2015 saa 2 viikkoa. Aika alkaa kulkea ensimmäisestä harjoituksesta, joten rekisteröityä voit koska vain)

(ps. linkki on mun henk.koht. suosituslinkki, kiitos jos rekisteröidyt sen kautta, lopulta oikean jäsenyyden hommaavista saan pienen kiitosbonuksen omaan jäsenyyteeni)

Kyseessä on siis kehonpainotreeniä sekä HIIT-treenejä. Homma on heleppoa ku heinänteko. Ensimmäisenä ihastelinkin, miten taidokkaasti se ohjelmisto on rakennettu. Käytännössä menen salille tai treenaan kotona, otan sinne kännykän tai padin, avaan treenin, teen ehdotetut lämppäliikkeet ja sitten vaan tottelen käskyjä. Joka treenissä on yleensä 4-5 liikettä, joiden jokaisen parina on taukoaikana tehtäviä liikkuvuusharjotteita. Käytössä on helppo ajastin, joka mittaa sulle taukoajan, ja pysyy kärryillä kierroksista. Se on tosi kätevä varsinkin HIITeissä, kun se laskee milloin treenataan ja millon on lepoaika, ja kertoo vielä mikä liikekin menossa.


Omaa kehitystä voi helposti seurata, tässä alemmassa kuvassa näkyy mun tämän hetken Etunojavaa'an kehitys. Tavoiteliikkeet näkee siitä samasta kuvasta myös listattuna. Sininen viiva kertoo aina milloin on kehitytty kokonaan uuteen liikkeeseen.

Omasta puolestani voin sanoa, että haluan ehdottomasti oppia ihmislipun tai etunojavaa'an tai mannan, joskin aikamoisia tavoitteita ovat, joten hiljaa hyvä tulee. Mutta en tietäisi itsekseni, miten edetä niitä kohti. Nyt ei tartte tietääkään, kun Makia tietää mun puolesta. Ei myöskään tartte mennä treenaamaan ja yrittää keksiä mitä tekisi, tai pitää mielessä, että ai niin tuo ja tuoki asia kaipaisi treeniä. Kaiken tää ohjelma hoitaa mun puolesta, teen vaan perässä ja tiedän, että menen sillä koko ajan lähemmäs mun tavoitteitani.

Method Makian yksi motto luki jossain, että ensin täytyy oppia kävelemään ennen kuin voi oppia juoksemaan. Ja tämän periaatteen mukaan tykkään itsekin treenata. Tässä se meinaa sitä, että jos tavoitteena on vaikkapa ihmislippu, niin sen pohjatyön tekeminen alkaa ihan kiltisti siitä lattialta. Seuraavaksi edetään psykologia miellyttävällä tavalla välietappien kautta tavoitteeseen. Systemaattinen ja turvallinen eteneminen viehättää. Rehellisesti sanottuna, tämä on niin ajateltu ohjelma, että oikeasti voisin vaikka äitini antaa tätä tehdä, koska tässä ei hauraampikaan hajoa.

Mulle tämmösen askel kerrallaan-ajattelun perässä on ollut helppo edetä, sillä nyt mun ei tartte edes tietää, kaukanako se tavoite on, vaan kun kiltisti teen perässä, niin sinne päästään sitten askel kerrallaan. Jos taas lähtisin kokeilemaan ihmislippua omin päin, siitä ei tulisi mitään, ja turhautuisin. Sitten sitä kehittelisi jotain korvikeliikettä, jonka voisi kuvitella johtavan ihmislippuun, mutta matkan varrella jäisi todennäköisesti kaikenlaisia tärkeitä lihashallintoja oppimatta. Hyvä esimerkki on punnerrus. Moni punnertaa kyllä, mutta moniko tekee sen oikein, niin että lavat on koko ajan hallinnassa eikä törrötä selässä kuin siivet. Jos taas ei lapojansa hallitse punnerruksesta, ei niitä hallitse haastavammassakaan jutussa, jolloin se ei joko onnistu tai sitten loukkaat itsesi. Method Makiassa ei hypitä näitä tärkeitä kehityspisteitä. Sitten kun joku päivä jotain saavutan, tiedän, että se tuli siksi, koska nyt oli kroppani siihen valmis.

Method Makia on täysin yksilöllinen. Alkuun tehdään lähtötasotesti ja jokaisen treeniliikkeen päätteeksi ohjelmalle kerrotaan, miten rankkaa se oli, ja sen mukaan saat sitten haastetta tai helpotusta ensi kerraksi. Veikkaan esimerkiksi aloittaneeni täysin pohjalta kyykkyjen kanssa, mutta ohjelma ei sinänsä sitä kerro. Se on aika kiva, koska nyt olen vähän niin kuin lapsi eskarissa: kehitytään kyllä ja hyvässä ohjauksessa, mutta ei ole mitään tietoa siitä, menenkö hitaasti vai aivan totaalisen hitaasti :D Vapauttavaa!

Manna. Jokseenkin vaikea kuvitella, että itse tämän saisin ikinä tehtyä, mutta never say never :D

Crossfitin jälkeen kaipasin jotain, missä mentäisiin vähän suunnitellummin ja rauhallisemmin kohti niitä itseäni kiinnostavia tavoitteita ja taitoja. Punttisali on myös kiva paikka, mutta jotenkin se tatamilla tehtävä oman kehon treeni on nyt mulle tärkeämpää. Se, että osaan liikuttaa tätä omaa kehoani, en niinkään painoja. Mutta sitten kun niitä HIITtejäkin on, niin ei pääse sekään vauhdilla hien nostattaminen unohtumaan :)

lämppävalikko

Välineille minimitarve on leuanvetotanko ja renkaat, jotka voi laittaa vaikka siitä leuanvetotangosta roikkumaan. Kahdella leuanvetotangolla saa korvattua puolapuut. Sit jos innostuu, voi hommata mininojapuut, alkuun keittiöntuolitkin riittää, enkä itse ole tähän mennessä tarvinnut niitäkään. Treenata voi missä tahtoo, vaikka leikkikentällä tai kesämökillä.

Method Makian sivuilla myytävä välinepaketti

Oon nyt tehny tätä noin 2-4 kertaa viikossa riippuen muusta treenistä. Tällä viikolla loppui sirkus, joten jatkossa keskityn enemmän tähän Makiaan. Sirkuksella kehittyi toki niissä kässäreissä, mutta toisaalta yllättävän vähän, joten ihan mielelläni annan nyt tilaisuuden tälle systemaattiselle Makialle, ja katsotaan miten pitkälle sen avulla pääsee.

Mun tämän päivän treeni

Ja henk.koht. mites mulla on menny, niin aika perusjutuista lähetty liikkeelle. Punnerrukseen oon panostanu, aion saada ne lavat haltuun. Ojentajat tuntuu, että räjähtää, enkä ees tee ku jalat suorana laatikkoa vasten eli helpotetusti. Kyykkyä myös aika alkeista, koska siinä asennossa jo itsessään on mulla hiottavaa. Mutta sanoisin, että oon tässä kuukauden aikana kehittynyt niissäkin. Jalkoja hapottaa seuraavana päivänä, vaikka liikkeet on maltilliset ja painoa ei ole kuin tämä oma keho. Jännä juttu. Lapsethan osaa kyykätä oikein, me aikuiset menetetään se kun istutaan niin paljon. Eli kovasti tässä takaisin lapseksi pyrin :D Leuanveto on kanssa ihan hirveen rankkaa. Aikoinaan sain jo sen pari leukaa, mutta nyt on tosiaan elopainoa 75kg, että eipä se oo ihme, että ne on kadonneet.

Mutta ei se mitään, koska tätäkin kehoa tämmösenä kun se juuri nyt on, pitää oppia liikuttamaan.

Klikkaa siis tästä sisään, tee tunnukset ja ihastu :) Method Makia

(ps. linkki on mun henk.koht. suosituslinkki, kiitos jos rekisteröidyt sen kautta, lopulta jäsenyyden hommaavista saan pienen kiitosbonuksen omaan jäsenyyteeni)

Kaikki kuvat Method Makian sivuilta, paitsi Mannakuva.

Crossfit neitsyys menetetty

CrossFit-neitsyys meni maaliskuussa, tässäpä ajatustani lajista :)

Crossfittiä harrastaa jokunen tuntemani suomitankoilija, mutta ensimmäisenä tulee mieleen Jamille Deville, joka tuntuu supervahvalta instapostaustensa perusteella.

Pole and Crossfit together make my life bigger, more colourful. Together they bring out the best in me. And I love discovering ways of combining the two. Here's one! http://instagram.com/p/y-tlMJO9Z8/
Posted by Jamilla Deville on Wednesday, 11 February 2015

Joskus aikaa sitten sanoin, että pitäisi testata, millaista se paljon hypetetty CrossFit oikeasti on. Median kautta saatu mielikuva on sellaisesta superihmisten himotreenistä, jonka varjopuolena kuulee suurista loukkaantumislukemista ja kisataltioinneissakin näkyvät ei-niin-puhtaat tekniikat painonnostossa. Ja kippileuat, nuo ortopedin palkkapussin lihottajat. Kunnon akateemisena ihmisenä näitä mielikuvia piti tietysti lähteä testaamaan, ja ollakseen reilu testi, paikan päälle pitää mennä avoimin mielin ja antaa testille aikaa: kävin kuukauden aloituskurssin ja kuukauden normijäsenyyttä. Itselläni taustamotiivina oli saada repäistyä itseni aivan kunnolla liikkumaan ja yleiskunto koholle, sekä testata olisiko Crossfitin intensiivisillä treeneillä vaikutusta jääräpäiseen rasvaan.

En muista milloin viimeksi olisin jotain liikuntalajia näin intensiivisesti pohtinut ja ajatuksia herättänyt. Parin ekan viikon aikana prosessoin tätä myös unissani. Tykkään lajin lähtöajatuksesta, toisaalta joku siinä samalla myös kovasti ärsyttää, ja tätä ristiriitaa kimpoilin sitten mielessäni: tykkään ja en tykkää.

Kurssin alkumetreillä oli luulot pois-fiilis. Kuntotestinä toiminut loppujumppa tuntui ihan kuolemalta. Siinä oli muistaakseni 200m juoksua alussa ja lopussa, ojentajapunnerruksia, rengassoutua ja kyykkyä. Juoksu osoitti, että huh, oonpa mä huonossa kunnossa... Ekan kuukauden aikana vähä pelotti mennä tunneille, että onko nyt se kerta, kun en kerta kaikkiaan selviä. Tämä lienee se tunne, minkä osa kokee motivoivaksi, että koet ylittäneesi itsesi ja saat pystyvyyden kokemuksia. Mä taas mietin, että monestikko itsensä täytyy ylittää? Onko 4 kertaa viikossa hyvä määrä? Vai riittääkö kerran viikossa? Tai kenties kerran kuussa? Täytyykö itsensä ylittämisen tuntua aivan kuolemalta, vai voiko itsensä ylittää muillakin tavoin?

Crossfitiä pidetään jollain tapaa kuin kulttina, ja sen kannattajista löytyy varsin fanaattistakin väkeä joille crossfit on ratkaisu kaikkeen ja parasta kaikkeen ja kaikille. Jos nyt tökerösti kärjistää sen lajista syntyneen mielikuvan. Todellisuudessa periaatteessa sain kiinni siitä, että tuossa on totuuttakin. Salilla oli yllättävän tavallista porukkaa laajalta ikäjakaumalta. Silmiin pisti myös monen naisen isot etureidet, eli jokunen etukyykky on vissiin tehty :D Mikä on toisaalta vähän heikko juttu, oma tarkoitukseni ei ole hankaloittaa ilmalajien harrastamista enää yhtään enempää keräämällä massaa alavartaloon, sitä kun on jo riittämiin.

Maineensa kanssa crossfit on välissä vähän niin ja näin.

Salilla on tosi hyvä yhteishenki, minkä näen oikeastaan välttämättömyydeksi. Tosi rankkaa ryhmässä tehtävää treeniä, jossa syntyy väkisinkin ryhmäpaine ja myös kilpailuasetelma, ei voi mitenkään pitkäjänteisesti tehdä, jos tuntuisi ympärillä olevan epämiellyttäviä ihmisiä.

Välissä treenit oli just hyviä, välissä liiankin rankkoja siihen nähden, mikä on oma kuntoni ja millä tasolla yritän kilpparini vuoksi pysyä. Kaiken pystyi asemoimaan omaan taitotasoon nähden skaalaamalla, esimerkiksi jos ei jaksa punnertaa suorin jaloin, voi tehdä polviltaan tai laatikkoa vasten. Tekniikat opetettiin mielestäni tosi hyvin. Ongelmalliseksi koin kuitenkin sen, että välillä sitten loppujumpassa toistoja oli niin monta ja nopeaan tahtiin, että vaikka miten olisi skaalannut omalle tasolle, ei vaan enää väsymyksen jälkeen kyennyt tekemään hyvällä tekniikalla. Varsinkaan niitä itselleni hankalia juttuja kuten kyykkyä. Tästä seurasi joitain krempan tuntemuksia säären sivuille ja lonkkaan ja välillä jonnekin muuallekin. Oon nyt käynyt hierottavana ja kiropraktikolla oikomassa itseäni tämän jäljiltä, ja ammattilaisilla, jotka näkee eri lajien harrastajia, tuntuu olevan varsin huolestunut näkemys Crossfitistä, kun sitä tavikset tekee.

Lajin ideologiaan ymmärtääkseni kuuluu, että harjoitellaan toimintakuntoisena pysymistä väsymyksestä huolimatta. Tämä ajatus jätti minut vähän kylmäksi. Mielestäni ei missään nimessä pitäisi tehdä enää yhtään toistoa sen jälkeen, kun tekniikka ei enää pysy. Minä treenaan niitäkin kyykkyjä arkielämääni varten, enkä halua aiheuttaa itselleni kolotuksia ja sitä kautta heikentää omaa toimintakykyäni.

Kippileukojen taustalle paljastui ajatus niiden nopeudesta suorittaa, että ne olisi periaatteessa aerobisia ja haastaisivat enemmän koko kehoa, eikä vain käsiosastoa, kuten normileuka. Tästä olen kyllä jyrkästi eri mieltä, normileuanveto on kokovartaloliike ja erittäin raskas. Kippaamalla ohitetaan paljolti mm lavan nosto. Ja ei ole mitään syytä heittää itseään myöskään muscle uppiin, sinne kyllä päästään sitten kun on sen aika. Heiluriliike ei ole sinänsä vaarallinen, jos on tarpeeksi vahva, että osaa tulla sieltä hallitusti alas. Mutta sitä kun eivät kaikki ole, mutta silti sinne pystytään itsensä heilauttamaan. En ymmärrä sitä kombinaatiota, että tehdään riskialttiimpi liike, joka kehittää vähemmän kuin sen alkuperäinen versio normileuka.

Kahden kuukauden testaamisen jälkeen mielikuvani crossfitistä oli positiivinen, parempi kuin ennen testiäni, mutta samaan aikaan totesin, ettei se ehkä ole omalle persoonalleni sopiva laji. Suurin osa crossfitin loppujumpista perustuu aikaa vastaan tekemiseen, ja se motivoi minua huonosti. Oon turhan leppoisa ja toisaalta hahmotan ehkä sen treenin merkityksen elämänmittaisessa kokonaisuudessa turhankin hyvin, jolloin mulle tulee jo sen aikana tunne, ettei sillä ole yhtään mitään merkitystä menikö siihen minuutti vai kaksi kauemmin. Kuvatakseni ajatusmaailmaani olin vähän semmoinen, että jos ohjaaja huutaa vieressä "vauhtia vauhtia!" niin minä ajattelen päässäni, että "joo, tullaan ku tullaan, eihän tässä kiire oo" :D Tykkään enemmän tehdä rauhassa ja omaan tahtiin, kuin husertaa vauhdilla. HIIT-treenit sitten erikseen, ja nekin järkevämmilä toistomäärillä.
Ryhmäpaine tuo itselleni hieman ahdistusta enemmän kuin tsemppiä, enkä toivo siihen ympärille ketään hääräämään silloin kun itselläni on hirveä tuska päällä. Voin hyvin kuvitella cf-treenien olevan joillekin sellaista itsetunnon testaamista, että mitenkä sijoitut suhteessa muihin. Toisaalta niin kilpailuhenkiselle ihmiselle laji ei välttämättä sovikaan, jos ei siedä sitä, ettei voi olla aina paras.

Sitten ihan lopulliseksi syyksi sille, etten jatkanut, muodostui Crossfitin omistautuneisuus. Cf on kuitenkin laji, jota tyypillisemmin harrastetaan varsin eksklusiivisesti ja haluten kehittyä juuri siinä. Treeneissä käymisen tavoitteena pidettiin 5-6 kertaa viikossa, ja se ei vaan missään nimessä käy itselleni monestakin syystä, ei terveydellisesti eikä myöskään siksi, että cf olisi itselleni oheistreeniä ja intohimotreenit jossain muualla, ja siihen varsinaiseen intohimoon täytyy jäädä aikaa, energiaa ja rahaa. Cf näyttäytyi lajina, jota harrastetaan 100% tai ei ollenkaan. Rahallisestikaan ei ole kannattavaa maksaa täyttä jäsenyyttä käydäkseen kuitenkin vain silloin tällöin, ja kertakortteja ei ole. Huomasin myös olevani aivan eri filosofialla liikenteessä kuin mitä lajin harrastaminen vaatisi: En välittänyt kehittyä hyväksi crossfitissä, vaan halusin siitä oheisetuja muihin lajeihin.

Cf on monipuolista, mutta siihen kuten muihinkin lajeihin tulee suhtautua realistisesti: ei se sellainen kuningaslaji ole kuin mitä se antaa itsestään ymmärtää. Jos etsit hyvää kuntoilua ja sulla on ihan ok terveys ja kuntopohja, että pystyt kiristämään treenivauhtiasi nykyisestä, niin tämä voi olla sun laji. Mutta jos mielessä on jokin tietty kehittymisen muoto, kuten lisää massaa/lisää voimaa/lisää kestävyyttä/oppia joku muu kuin painonnostotaito/tietynlaisen kehon muokkaus, niin silloin parasta lienee hankkia joku saliohjelma joka keskittyy sitten vain siihen, tai hyväksyä, että se kehittyy haluamaasi pisteeseen cf ohella jos on kehittyäkseen. Cf kehittää kaikkia ominaisuuksia yhtä aikaa, mikä on aina kompromissi maksimaalisen kehityksen osalta. Omasta mielestäni parasta olisi tehdä aina yhtä ominaisuutta kerrallaan, keskittyä joku kuukausi vaikka voimaan, toinen kestävyyteen, ei suinkaan sekaisin yhtä aikaa. Mutta siis koska et voi treenejä itse räätälöidä, niin laji sopii mielestäni parhaiten jos hakee yleiskuntoa. Esimerkiksi jos sulla on alla esimerkiksi pitkän matkan juoksutaitoa, etkä halua sitä menettää, niin joudut treenaaman sitä erikseen kuitenkin, cf ei sitä ylläpidä, voi kai jopa haitata, maratooneja kun ei yleensä juokse lihaskimput.

Painonnostojuttuja opeteltiin, mutta huomasin kaksi asiaa. 1: suurin osa niistä ei kiinnosta mua ja 2: en koe olevani niihin vielä muutenkaan valmis.

Olen kyllä tyytyväinen kun lähdin tähän touhuun. Liikuntakyvykkyys palasi ja olo on jokseenkin jäntevä, mitä nyt vähän jostain kolottaa ja kiristää. Rasva ei palanut, mitä olisin kyllä toivonut, vaan eipä se omalla kohdallani taaskaan yllätä. Käteen jäi kiva nivaska treenimuotoja. Saatan joskus salilla tehdä haamutreeninä jotain cf loppujumppia, treenikombot kun näkee nettisivuilta. Samoin kuka tahansa hyötyy kyllä yksittäisistä cf-vaikutteisista liikkeistä, jos ei kykene kokonaisiin treeneihin lähteä. Yksittäisiä voi käyttää hyvin vaikka ihan kuntoutukseenkin, kun jättää ne ajan kanssa tuhottomilla toistoilla tehtävät treenit pois.

Jos CF kiinnostaa, niin käy ihmeessä starttikurssi ja testaa miltä tuntuu. Yleiskunto kohoaa, painonnostotaidot kehittyy, lihaksisto kohenee ja opit uusia juttuja, sekä saat aina tsemppaavaa ohjausta ja todnäk tutustut uusiin ihmisiin. Saat myös varmasti nipistettyä itsestäsi kaiken irti.